Aamukaaos

Vauva syö viimeisen yöateriansa kuuden maissa ja päättää sen jälkeen, että oma sänky on nyt todellakin nähty. Otan viereen ja tuuppaan tuttia suuhun – kerta toisensa jälkeen. Olen aika varma, että tämä vauva on ollut edellisessä elämässään jokin oliivinkivien sylkemisen maailmanmestari, sellaisella kaarella nimittäin se tutti lentää. Vilkuilen syrjäsilmällä kelloa ja rukoilen korkeammilta voimilta armahdusta taaperon heräämisen suhteen. Älä ihan vielä herää. Ja SNAP, viereisestä huoneesta kuuluu syvä huokaus ja heti sen perään luikautus laulua. Teeskentelen hetken, etten kuule, mutta hetken kuluttua tomera ”NÄÄKÄ”- huuto romahduttaa jälleen kerran haaveeni siitä, että täällä jumaliste saisi joskus edes nukkua. Mukavaa olisi, jos se vauva olisi vaikka nukahtanut edes takaisin, mutta ei, hereillä molemmat, joten ei auta kuin nousta ja aloittaa matka kohti uutta henkilökohtaista ennätystäni lajissa nimeltä itsensä hengiltä stressaaminen.

Silmät ristissä vaellan nostamaan taaperon sängystään, vaihdan vaipan ja raahustan perässä keittiöön. Harvoin unohdan illalla ladata kahvinkeitintä valmiiksi, mutta silloin kun unohdan, olen yleensä kaikkein eniten sen kahvin tarpeessa. Istutan vauvan sitteriin ja kerään pikapikaa aamiaistarpeet pöytään. Mahalaukkuni limakalvot huutavat hoosiannaa, kun kippaan ensimmäisen kofeiiniannoksen tyhjään mahaan, jotta jaksaisin keskustella tuon vaahtosammuttimen kokoisen hölösuun kanssa. Olen varmaan joskus maininnut olevani introvertti. Se asiahan ei muuksi muutu, eikä etenkään se, etten mielelläni juttelisi kenenkään kanssa aamun ensimmäisen tunnin aikana, edes oman lapseni, jonka käsittämätön mölinä menee usein tuossa kohtaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hymähtelen sopivissa väleissä ja toivon, ettei hän huomaa, ettei hymyni ole tuossa vaiheessa päivää vielä kovinkaan aito. Ennemminkin väkinäinen irvistys, jonka pelastaisi ainoastaan ne ikihymyyn suupieleni nostavat mesolangat.

Aamupalapöydässä ei todellakaan meillä vetelehditä, koska pitkän yön (riippuu toki näkökulmasta) on niin hemmetin kiire päästä leikkimään. Tässä kohtaa siirryn taaperon perässä vauva mukanani olohuoneeseen ja surutta annan Pipsa Possun rasittavine äänineen ja pikkuvanhoine juttuineen hoitaa osan vanhemmuudestani. Onneksi yön aikana pikkuautot löytävät viehätyksensä aina uudelleen, ja saan puolisen tuntia armonaikaa löytää itsestäni jälleen ihminen.

Näille tienoin avautuu noin kymmenen minuutin tarkoin harkittava aikaikkuna, jolloin minun on mahdollista pukea itseni ja tehdä tarhapöllölookilleni jotain. Taaperon autoleikit saavat usein hyvinkin pian nimittäin käänteen, joka sisältää mahdollisimman paljon lausetta ”äiti laittaa” ja ”äitiäitiäiti leikkimään”. Harmikseni hän jo osaa joskus vastatakin itselleen ”äiti tulee ihan kohta”, koska näinä aamun tunteina harvoin löydän itsestäni sen vertaa zeniä, että kykenisin istahtamaan hetkeksi autoleikkien äärelle. Kukaties se voisi auttaakin tulevia tapahtumia silmällä pitäen. Ja koska taloudessa on pikkuveljestään äärimmäisen kiinnostunut kovakourainen kaksivuotias, on vauva raijattava milloin minnekin taaperon ulottumattomiin siksi aikaa, kun edes poistun vessaan. STRESSI.

Kellon lähestyessä yhdeksää alkaa yleensä tapahtua, vaikkei nämä aamut kyllä sitä ennenkään mitään unenomaista pumpulia ole. Pikkuautot eivät enää kiinnosta. Eikä kiellot, maanittelu, kiristys tai lahjontakaan. Sen sijaan kiinnostaa tarkastella kaappien sisältöä lattialta käsin, sekä arvioida kissanhiekan koostumusta ja sitä, miten kivasti se rapisee lattialla, kun sitä heittää oikein monta kourallista eteisen lattialle. Myös vessaharja ja vessanpöntön vesianalyysi on hyvä suorittaa aamuvarhaisella, ehkä vielä testata, pitääkö wc-paperipakkauksen lupaus arkkien määrästä kutinsa. Useina aamuina myös paperinkeräyskorin sisältö tulee syynättyä uudelleen – onhan se toki hyvä, ettei roskiin erehdy vaikkapa pelkkä menolippu jonnekin hyvin hyvin kauas tästä saatanallisesta sirkuksesta.

Vauva on vielä tässä kohtaa hyväntuulinen, ja olen oppinut, että tietyn ajan jälkeen hänet kannattaa silti laittaa vaunuihin unille. Hetken aikaa näyttää siltä, että ajoitukseni on ollut oikea, ja saatan jopa naurahtaa itsekseni, kuinka helposti kaikki tällä kertaa meni. Hetken kuluttua ei enää naurata, kun vauva aloittaa unenhakuprosessinsa, joka tunnetaan meillä päin paremmin jonkinlaista eksorsismia muistuttavana performanssina. Näin kahden pienen kotiäitinä joutuu jatkuvasti tekemään pelkkiä no win-päätöksiä ja yksi niistä on se, kumman päätät pukea ensin. Joko vauva huutaa kahta kauheammin vaunuissaan, koska on vielä kaikkien maailman murheiden päälle kuumakin, tai sitten taapero hakkaa ovea ulkotamineissaan itkien – ja heittää vielä yhden satsin kissanhiekkaa lattialle.

Tässä kohtaa on usein se kaikkein otollisin aika pysähtyä pohtimaan myös sitä, onko kaikki tarvittava mukana uloslähtöä ajatellen. Parhaimmillaan edessä on nimittäin vielä maitoveden lämmitys termariin, korvikkeen mittaus mukaan, vaipat ja oma lompakko ja puhelin, jotka eivät koskaan ole siellä missä niiden pitäisi olla. Ainiin, ja koska asumme Suomessa, on hyvä olla mukana muutama lisäkerros vaatetta varmuuden vuoksi, sekä mielellään varapipokin. Viimeisimmän lisäyksen listaan teki taapero tänään, kun lepäili selällään kuralätäkössä.

Viimein puoli kymmenen maissa pääsemme ulos ovesta, vauva tuskaisena huutaen, taapero elämän murjomana ja minä näitä molempia tuskanhiki valuen ja pohtien, milloin tulin vetäneeni nimeni näihin papereihin ja miksi hemmetissä en lukenut sitä pienellä präntättyä tekstiä. Menee hetki. Vauva nukahtaa, taapero juoksee haltioissaan aroniapuskalle syömään marjoja ja minä huokaisen helpotuksesta – asiat ovat taas raiteillaan. Aiemmin pohdin täälläkin ääneen, että kuka jaksaa ulkoilla kahdesti päivässä lasten kanssa. Ei kannattaisi kyseenalaistaa asioita, joista ei tiedä. En usko, että kukaan pienten lasten vanhempi lähtee sinne ulos, koska se on erityisesti niin kivaa, vaan koska se on aivan absoluuttisen elintärkeää lepositeisiin päätymisen välttämiseksi.

Ulkoilun jälkeen sisälle palataan nimittäin aivan erilaisissa tunnelmissa ja jokaiseen iltaan mennessä on aika ehtinyt kullata muistot aamun kauhuista. Ja sitten tulee seuraava aamu.

Luulen, että ainoa vaihtoehto tässä olisi nipistää vielä yksi puolituntinen omista yöunista ja herätä ennen lapsia. Laittaa kaikki valmiiksi ja juoda se kuppi kahvia, hiljaisuudessa. Saa nähdä. Yksi asia ainakin on varmaa, nimittäin se, että tämän vuoden jälkeen olen valmis ihan mihin tahansa. Olen pitänyt stressinsietokykyäni melko hyvänä ja toimin mielestäni paineen alla kohtuullisen järkevästi, ja täytyy sanoa, etten tiennyt kummastakaan yhtään mitään ennen kuin sain kokea nämä aamut.

Vinkkejä aamukaaoksesta selviämiseen?

Taaperon vaatetus syksyllä ja talvella (muistilista ja vinkkejä)

Siis nyt on elokuusta jäljellä kolmannes, ja meillä on kaikki hankinnat tulevan syksyn ja talven varalle tehty – what is this? Meillä taaperolle tulee ensi kuussa ikää kaksi vuotta ja, niistä jonkinlaisessa liikkuvassa olomuodossa kyseinen herra on viettänyt nyt kaksi välikautta ja yhden talven siinä välissä. Jokaisena niistä olen herännyt tähän hemmetin vaaterumbaan aivan liian myöhään, ja todennut, että kyllä vaan voi nettikaupoistakin vaatteet loppua kesken. Siis ne vaatteet, jotka on todettu edes jollakin tavalla hyviksi ja säänkestäviksi. Tänä syksynä puhkuin tarmoa kerrankin ajoissa ja totesin, että nyt muuttuu ääni kellossa.

Aloitin myyräntyöni ainoalla järkeväksi toteamallani tavalla, eli hankkimalla tietoa Facebookin mammaryhmistä ja äitiyden saralla pätevöityneemmiltä ystäviltäni. Screenshotti toisensa perään tallentui puhelimeeni, koostin listan ja suuntasin ensimmäisenä kirppareille, koska minulla nyt ei vain ole sitä omaisuutta, mikä näiden kaikkien kamppeiden uutena hankkimiseen menisi. Plus ekologisuus. Suurin osa löytyi käytettynä, ainoastaan yhden softshellin ja kengät olen ostanut uusina, ja olen tästä erittäin tyytyväinen! Lisäksi älysin kerrankin toivoa taaperolle myös synttärilahjaksi syys-talvikauden tarpeistoa – käytetään nyt hyväksi vielä nämä oletettavasti viimeiset synttärit, kun tämä ei itse vielä ymmärrä mitä äiti oikein selkänsä takana puuhastelee.

Lasten ulkovaatteet ovat kokonaisuutena yhtä maisterin tutkintoa vastaava kapiitteli, ja täällä Suomen keleissä ei ole ihme, jos menee sormin suuhun, kun silmissä vilisee goretexit, vesipilarit, hankauksenkestot, saumojen pitävyydet ynnä muut. Vau.fi oli koonnut tämän sekamelskan mielestäni melko selkokielisesti yhteen: https://www.vau.fi/tarvikkeet/lasten-vaatteet-ja-kengat/ulkovaatteet-lapsille/

Ulkovaatteet ovat sellainen asia, joissa ei tee mieli pihistää kenkien ohella. On tosi tärkeää, että taapero saa nauttia ulkoilusta kuivana ja lämpimänä, jo siksikin, että oppii nauttimaan ulkona olemisesta. Suomen loskakelit huomioiden kannattaa myös kiinnittää huomiota vaatteen väriin, lukuisista pesuista huolimatta ainakin yksi oranssi kuorihaalari on meillä mennyt polvista niin likaiseksi, ettei taida enää siirtyä taaperolta vauvalle. Tummat värit ja kuosit antavat enemmän anteeksi.

Meillä on erittäin aktiivinen ja joka paikkaan juokseva taapero, joka kuitenkin saattaa istahtaa yhtäkkiä maahan hetkeksi leikkimään autoillaan. Ulkoilemme suunnilleen kerran päivässä, mutta pahimmat sadekelit vietämme kyllä sisällä, oletettavasti myös ne kovimmat pakkaset, kun kyydissä on myös vielä tuolloin rattaissa istuva vauva. Taapero kävelee mielellään ja kovin pitkiä rataslenkkejä emme tee, ennemmin vauva on vaunuissaan ja taapero kävelee vieressä. Hän on myös aika kuumakalle ja hikoilee helposti. Ulkovaatteille suotuisimpina ominaisuuksina pitäisin siis hengittävyyttä, tuulenpitävyyttä ja hankauksenkestoa, vedenpitävä tulee myös tietysti olla ja saumojen oltava kestävät.

Mitä listani sitten piti sisällään:

HAALARIT

  • Kuravaatteet (kuten olen saanut oppia, kaikessa, tässäkin asiassa on kannattajakuntansa: haalari vs housut+takki). Meillä jälkimmäinen, koska housut osuivat kirpparilla ensimmäisenä käteen ja viimevuotinen Reiman takki mahtuu edelleen. Ja siis erikseen on vuorilliset ja vuorittomat, koska täällä kyllä sataa varmasti aivan joulukuulle asti. Viime keväältä mahtuvat vielä Jonathanin kuratakki ja – housut vuorillisena, ja ainakin keväällä ne palvelivat hyvin (silloin vieläpä vasta opeteltiin kävelyä ja suurimman osan ajasta taapero makasi levynä maassa, tämä arvio on siis harvinaisen luotettava). Nämä on puettava aina, kun ulkona on edes pieni mahdollisuus lätäkössä istumiseen – se nimittäin käytetään.
  • Kuorihaalari (näitä on parikin, viimevuotinen Kuling ja kirppislöytö Reima), menee tällaisena jo hieman viileämpänä päivänä sisävaatteiden päälle ja kerrostamalla pärjää pidemmällekin syksyyn.
  • Softshell-haalari tilattiin uutena NameIt:ltä, koska näitä kehuttiin suunnilleen joka ikisessä keskustelunaloituksessa. Vesipilari 8000mm, hengittävyys 3000g/m2/24h, tuulenpitävä ja vahvistetut polvet ja takapuoli. Lisäksi kokonsa puolesta mahtuu vielä viimekeväinen käytetty Ielm, joka vaikuttaa ihan laadukkaalta sekin.
  • Toppahaalari saatiin etukäteislahjana isovanhemmilta. Kaksi merkkiä nousi keskusteluissa ylitse muiden: Reima ja Molo. Aivan jäätäviä hintojahan näissä on, kun parhaimmillaan saat pulittaa pari sataa yhden talven yhdestä haalarista, Reimatecin Gotland-haalarille jäi hintaa jäsenklubietujen jälkeen reilu 100e. Ja onhan se kyllä laadukkaan oloinen! Vesipilari on tässä 15000mm (>10 000 Reiman sivujen mukaan soveltuu vaativiinkin olosuhteisiin), hengittävyys 7000g/m2/24h (>7000 korkein taso, sopii aktiiviseenkin menoon), takapuolilämmike ja vedenpitävät saumat sopivat maassaistuskelijalle. Hankauksenkesto 40000 martindalea (>50 000 laskettu erinomaiseksi, mutta luulen kestävän meidän käytössämme).

Haalareissa / takki-housuyhdistelmissä siis ylipäätään on useampaa vaihtoehtoa. Kuorihaalari on nimensä mukaisesti vain ohuehko kuori, jonka alle voi hyvin pukea kerroksia. Alkusyksystä olemme käyttäneet tuulenpitävyytensä vuoksi sisävaatteiden päällä pelkästään. Softshellit ovat sitten astetta paksumpia ja tuulenpitävän ulkokerroksen alla on fleecemäinen kerros, lämmittää siis enemmän kuin kuorihaalari, mutta monihan käyttää pelkkää kuorihaalaria välikauden ajan kerrostamalla alle. Kuori-ja softshellvaatteet siis ovat välikausia (=syksy, kevät) varten. Softshelleissä kiitosta niitti tosiaan NameIt ja kuorivaatteissa ja Polarn o pyret. Toppahaalari on sitten luonnollisesti talveksi. Elloksen kurahaalarit saivat myös kannatusta ja kurahanskoista Cirafin suprafillit.

Erikseen meillä ei ole tarvetta varsinaisesti teknisille takeille ja housuille, koska jos mennään ulos, niin kyllä se haalari kannattaa pukea. Muutoin liikumme sitten autolla kauppaan ja vastaaviin paikkoihin, jolloin riittää pelkkä takki.

MUUT ULKOVAATTEET

  • Kevyt tuulitakki (rakastan tätä kirppislöytö-Mikki Hiiri-takkia yli kaiken!)
  • Hiukan paksumpi tuulenpitävä kuoritakki (ei mielestäni mikään välttämättömyys, on viime keväältä)
  • Toppatakki kauppareissuja ja lyhyitä ulkosiirtymiä ajatellen löytyi kirppikseltä Zaralta.
  • Toppahousut ostin Ciraf-merkkisinä (Prisma) niin ikään kirppikseltä. Nämä varmaan menevät varavaatteina, jos vaikka haalari ei ole ulkoilun jäljiltä vielä ehtinyt kuivua.

KENGÄT

Voihan kengät – yksi taaperopukeutumisen perkele. Jos olet onnistunut välttelemään harmaita hiuksia, koska kengät tuntuvat olevan nykyisin yksi oikeanlaisen äitiyden mittareista, saat niitä viimeistään siinä kohtaa, kun tajuat mitä nämä kengät maksavat per laaki. Ja niitähän kuluu. Ystäviäni haastateltuani syksylle löytyi yksi suosikki yli muiden: goretex-lenkkarit. Nämä siis hankintalistalle kumppareiden oheen.

Itse olen katsonut kengät tähän mennessä siten, että lesti on tarpeeksi leveä, varpaille löytyy tilaa ja pohja on joustava. Kenkää on sovitettu aina niin, että testataan koko pelkän pohjallisen kanssa (HUOM jos mahdollista niin kannattaa tehdä tämä niin, että taapero seisoo, jalka pitenee ja levenee, kun sille tulee kuormitusta. Toinen hyvä tapa on pistää taapero seisomaan paperin päälle ja piirtää jalan ääriviivat sovitusta ajatellen) ja sitten kokeiltu jalkaan. Yhdet Reiman Frontierit on tarkoitus laittaa kiertämään, kun ei vain näennäisesti oikeasta koosta huolimatta saatu niitä pojan jalkaan mitenkään (eikä saaneet siis päikyn hoitajatkaan).

Lapsen jalkahan kasvaa hirveää vauhtia, ja mitoituksissa on eroja, joten ihan sokkona ei kannata kenkiä ostaa. Hetki sitten sopivat kengät ovat hetkessä pienet, eli aina kannattaa mitata ennen uusien hankkimista ja myös välissä, jotta havaitsee, jos senhetkiset kengät ovat käyneet liian pieniksi. Kengät olen mielellään ostanut haalareiden tapaan uutena, vaikka kyllähän kirppiksiltä ihan hyviä kenkiäkin varmana löytää. 1.7cm tulisi löytyä uusista kengistä kasvunvaraa ja mahdolliset villasukat ym olisi myös hyvä huomioida ostohetkellä. Täältä https://kaksplus.fi/taapero/lapsen-kengan-koko-nain-valitset-lapselle-oikeanlaiset-kengat/ löytyy hyvin vinkkejä kengänkokoon liittyen!

Meiltä siis löytyy nyt SYKSYLLE seuraavat:

  • Reima Patterit (oli jo viime keväälle, mutta kelit muuttuivat sen verran nopsaan, ettei käyttöä tullut)
  • Viking goretex-lenkkarit
  • Ciraf-kumpparit
  • Puma-lenkkarit

Nyt kun taapero jäi kotiin kanssamme, niin olen pohtinut vielä paljasjalkalenkkareiden ostamista kuiville keleille. Minä en niinkään edelleenkään nauti puistoista, joten olemme enemmänkin käppäilleet ympäriinsä ja etenkin metsässä kävelemisestä taapero nauttii. Tykkää siis hirveästi kävellä ylipäätään. Affenzahn-merkin pj-kenkiä on kehuttu hirveästi, joten taidan mennä niitä testailemaan, Tampereella ainakin Ratinan Jesper&Junior myi näitä. Muuten suitsutusta osakseen keräsivät Aiglen kumpparit, mutta nuo Prisman versiot vaikuttivat myös oikein päteviltä. Talvikengistä löysin ylipäätään hirveän vähän vinkkejä, ovat kaikki melko jäykkiä jo tietysti siksi, että pitävät kuivana, joten suosituksia otetaan vastaan! Kengissä on muuten hyvä olla pohjassa ura sitä haalarin/housun lenksua varten, on äärimmäisen rasittavaa olla kaiken aikaa repimässä lahjetta alas kumppareiden tulviessa vettä ja hiekkaa.

TALVEKSI hankittavana siis on vielä:

  • vuorilliset kumisaappaat
  • talvikengät paukkupakkasille

VÄLIVAATTEET & ASUSTEET

Kerrospukeutumisellahan pääsee tosi pitkälle ja useampi oikeaa materiaalia oleva välikerros on usein lämpimämpikin kuin yksi paksu kerros toppaa. P.o.P:in windfleece on yksi ikuisista suosikeistani toistaiseksi. Meillä on ollut näitä käytettynä saatuna tähän mennessä jokaisessa koossa ja reilun mitoituksen ansiosta 80-senttinen haalari menee vielä tänä syksynäkin (käyttää nyt kokoa 86-92). Menee sellaisenaan niille alkusyksyn keleille ja sitten viileämmällä kuorihaalarin alla hyvin. Ainoa miinus kyseisessä haalarissa on se, että se kerää itseensä jokaikisen kissankarvan kilometrin säteellä. Meillä taapero kulki vauvanakin windfleecessä vaunuissa pitkään ja kantorepussakin viileämmällä hyvä vaihtoehto!

  • Merinovillakerrasto
  • Merinovillainen kypärämyssy
  • Trikoopipoja
  • Villapipo
  • Talveksi paksumpi kypärämyssy (repii piponsa edelleen pois)
  • Kurahanskat (kylmemmille keleille moni suositti kurahanskoissakin kerrostamista merinolapasten kanssa paksumpien topattujen sijaan)
  • Perus puuvillahanskoja
  • Merinovillasukat
  • Merinokauluri
  • Paksumpi kaulahuivi talveksi

Polarn o pyretin merinovaatteet ovat ainakin hyväksi todettuja ja laadukkaita. Näitä olen heitellyt kirppiksillä ostoskoriini aina kun on vastaan tullut. Samoin kyseisen merkin ohuet merinosukat ovat olleet hyvät tähän mennessä. Prismassa oli myös House-merkkisiä merinokypärämyssyjä, en huomannut katsoa oliko muutakin! Metsolan merinopipoja kehuttiin useassa keskustelussa.

Minähän en itseäni minään lastenvaatemaisterina pidä, mutta jos nyt kuitenkin saan omat vinkkini vielä pistää jakoon liittyen lähinnä siihen, miten saisi hankittua kaiken tarpeellisen joutumatta perikatoon:

  • Eniten käytettyyn kannattaa panostaa. Jos tulee puistoiltua paljon, niin kannattaa satsata siihen tekniseen ja paikkavahvistettuun talvihaalariin, mutta ehkä kauppareissuilla menisi sitten edullisempikin takki. Jos tiedät, että menette sadekelillä mieluummin Hoplopiin kuin kuralammikoita metsästämään, ei ehkä kannata pistää satasia niihin kaikkein teknisimpiin sadevaatteisiin.
  • Tori.fi ja Facebook-kirpputorit kannattaa hyödyntää! Säästö voi olla erittäin suuri. Myös normikirppiksille kannattaa suunnata, lastenvaatekirppiksiä on hirveä määrä ja sieltä kyllä löytää, jos jaksaa etsiä eikä tarve ole heti nyt.
  • Pyydä synttäri – tai joululahjaksi. Toppahaalari on yksinään jo melko kallis, mutta vaikkapa lahjakortteja tai pientä avustussummaa voi mielestäni pyytää.
  • Jos olet oikein fiksu, shoppailet seuraavan kauden vaatteet edellisen kauden loputtua aleista. Kenkiä ei ehkä kannata, kts kohta jalan kasvu.
  • Yhden kauden päätyttyä kannattaa kirjata johonkin ylös, mitä arvelee sopivan vielä tulevanakin syksynä / keväänä ja sovittaa sitten kauden alussa. Itse en esimerkiksi tajunnut, että tuo Ielmin softshell olisi mahtunut nytkin vielä aivan hyvin ja nyt näitä on sitten kaksi.
  • Jos mahdollista, lapsilisästä voi laittaa vaikka kympin kuussa sivuun. Sillä saa kustannettua sitten jo kahdet kengät vuodessa.
  • Muista että kaikkea ei ole pakko ostaa ja voi katsoa myös tarpeen mukaan, mitä tarvitaan. Jokaista välikausivaatteeksi tituleerattua ei ole pakko siis hankkia, ja aivan hyvin voi mennä alkusyksyn vaikka tavallisilla lenkkareilla ja siirtyä sitten suoraan paksumpiin kenkiin. Kumisaappaat ovat kuitenkin aika hyödylliset kengät ja niihinkin saa paksummilla sukilla lämpöä pidemmälle syksyyn.
  • Hyödynnä vaateasioista enemmän tietävien vinkit, niin ei tarvitse tehdä hutiostoksia. Olen huomannut, että tietyt merkit tietyissä vaatetarkoituksissa pitävät pintansa kaudesta toiseen ja hyviä vinkkejä löytyy myös halvempien merkkien valikoimaan liittyen!
  • Hyvä vaatehuolto pidentää vaatteen käyttöikää ja osan roposistaan voi saada takaisin, jos myy hyvin pidetyn vaatteen eteenpäin.

NÄIN! Enpä olisi uskonut, että kirjoittaisin lastenvaatteisiin liittyvää postausta ihan heti blogiurallani, mutta tässä sitä ollaan. Nämä asiat kuitenkin ovat sellaisia, jotka pohdituttavat monia ja ajattelin sitten laittaa oman lusikkani soppaan tässäkin. Toivottavasti tästä oli apua jollekin samassa suossa tarpovalle! 🙂

Kun vauva saapuu taloon – äidin tunnustuksia kolmiodraaman keskeltä

Seison makuuhuoneessa vauvan ylle kumartuneena ja lepertelen hänelle hiljaa. Niin hiljaa, ettei esikoinen kuule, tai ainakin niin luulen. Jään kuin jäänkin nimittäin rysän päältä kiinni, kun huomaan alle kaksivuotiaan taaperomme hiipineen oviaukkoon tuijottamaan tätä väärintekoa. ”Äiti kävi vaan laittamassa vauvalle tutin!” soperran hätäpäissäni ja luon vauvaan anteeksipyytelevän katseen salaa, kun esikoinen on jo käännähtänyt kannoillaan. Toisinaan istun samainen taapero sylissäni katselemassa Pipsa Possua, ja hymyilen maailman rakastavinta hymyäni – salaa esikoisen selän takaa sitterissä istuvalle vauvalle.

Tosiaan, äidillä on salasuhde – kolmiodraamassa osapuolina ovat taapero, äiti ja uusi vauva. Vauva, joka taaperon silmin näyttäytyy varmastikin pääasiassa pienenä kiusankappaleena, joka avaa yksitavuisen sanaisen arkkunsa aina silloin, kun äidin kanssa on erityisen kivaa kahdestaan. Yritä siinä nyt sitten selitellä asiaa jotenkin päin tässä ja nyt tunnemylläkkäänsä kokevalle alle kaksivuotiaalle. ”Kyllä siitä vauvasta ennen pitkää sinulle tulee hyvä leikkikaveri” – tyyppiset lohdutukset kun eivät kovin hedelmällisiä ole henkilölle, joka hädin tuskin ymmärtää, mitä huominen tarkoittaa. Ei sillä, itseänikään ei tuo lausahdus vielä liiemmin lämmitä.

Huono omatunto. Jatkuvasti. Kun toiselle kumarrat, toiselle pyllistät – sopii muuten yllättävän hyvin myös tämän kolmiodraaman yhteyteen ja yleensä vieläpä kirjaimellisesti. Joskin monesti myös nuo vaippapöksyt tuntuvat pyllistävän samaan aikaan vaipanvaihtoa odottaen. Kaikki pyllistävät. Kuten aiemmin todettua, olen oppinut melko nopeasti priorisoimaan niiden elintoimintoja ylläpitävien tehtävien kiireellisyyden, kuten äkäisimmän nälän sammuttamisen ja eniten laitojen yli tursuavan kakkavaipan vaihtamisen ensiksi. Mutta mitäs sitten, kun ollaankin siinä kohtuullisen harvinaislaatuisessa tilanteessa, että molemmilla on kuivaa yllä ja täysi vatsa, ja jäljellä onkin enää se viihdepuoli?

Vauva viihtyy pääasiassa sylissä ja liikkuvissa vaunuissa. Ja vaikka muualla viihtyisikin, on taapero herkulesmaisine voimineen niin rivakasti pikkuveljeään ”hellimässä”, että vaihtoehdoiksi jää pitää vauvaa joko parisänkymme keskellä tai ruokapöydällä sitterissä. Ainoastaan ensimmäinen on sellainen, että uskallan poistua huoneesta vessaan näiden jäädessä kahdestaan. Olisikin niin, että vauvan saisi edes nukkumaan välillä sinne parisänkyyn, mutta nämäpä ovat synkronoineet uni-valverytminsä ilokseni niin, että ovat yleensä samaan aikaan hereillä (kuitenkaan eivät useinkaan nuku samaan aikaan – se vasta liiallista luksusta olisikin). Jos vauva puolestaan on sylissäni, joudun jatkuvasti sydän verta itkien kieltämään taaperoa osoittamasta kovakouraista hellyyttään pikkuveljeään kohtaan tai torjumaan sylkkyynpääsy-yrityksiä (kts kohta herkulesmaiset voimat). Takaraivossani kolkuttelee noina hetkinä toteamus, kuinka jonkun tutkimuksen mukaan uusi sisarus on elinikäinen trauma lapselle ja on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden heilan meidän yhteiseen kotiimme asumaan. En enää muista oliko väittämä myöhemmin kumottu, mutta eipä sillä väliä, muistan vain tuon. Samalla tunnen tietysti huonoa omaatuntoa vauvaa kohtaan – kuinkahan kauan hän joutuu purkamaan terapiassa kokemuksiaan vauva-aikana kokemastaan johtuen! Toivottavasti saavat sitten sisarusalennusta niistä terapiakäynneistään.

Kerron lisäksi, mistä kaikesta muusta minulla on huono omatunto (luettavuuden vuoksi rajaan listan vain tähän aihepiiriin tällä kertaa, ranskalaisia viivoja kyllä riittäisi!):

  • Vauvan aikuisiän terapiaistunnoillaan käsittelemä elefantti olohuoneessa juontanee lopulta juurensa siitä, että on joutunut katselemaan mobilensa pyörivää norsuhahmoa liian pitkään. Kenties luulee sen olevan äitinsä. Oikeasti joudun välillä laittamaan virkeänä hereillä olevan kolmekuisen sänkyynsä, jotta saan puunattua naamani rauhassa. Joka kerta, kun käyn kiertämässä mobilen uudestaan pyörimään, koen olevani aika paska äiti. Vauvalle olisi varmaan tärkeämpää olla vuorovaikutuksessa sen sijaan, että äiti huolehtii rimmelinsä ojennukseen norsuäitikorvikkeen hoitaessa hommaansa rasittavan musiikin tahtiin. Kaikki oman elämänsä piapenttalat voivat kuitenkin hillitä itsensä, vauva oikeasti nauttii tuosta mobilen tuijottelusta sen viisiminuuttisen ajan.
  • Joskus taapero esittää toiveen päästä syliin lukemaan kirjaa, ja joudun vastaamaan että ”kohta, kun äiti saa tämän ja tämän asian tehtyä”. Samalla hyvin tiedostaen, että ei todellakaan olisi aikaa seisahtua sata kertaa luetun kirjan äärelle ihmettelemään siinä esiintyviä kulkuneuvoja, saatan toivoa, että taapero unohtaisi toiveensa ja keksisi jonkin hieman itsenäisemmän leikin (ei suinkaan sillä ettenkö rakastaisi näitä lukuhetkiä, vaan yleensä vauva kiekaisee juuri sillä siunaaman sekunnilla, kun ensimmäinen sivu on käännetty). Apua. Hävettää. Kuka toivoo näin? Onneksi petettyjen lupausten aiheuttamien traumojen käsittely on monen psykoterapeutin ydinosaamista.
  • Autossa saattaa joskus olla se harvinaislaatuinen tilanne, että molemmat ovat hiljaa ja tyytyväisiä (vauva huutaa nykyään 95% automatkoista, mutta rauhoittuu kuin salamaniskusta kääntyessäni kotitielle), ja saatan käyttää tuolloin kaksi minuuttia siihen, että istumme koko kopla autokatoksessa ja äiti selaa puhelintaan, jotta jaksan taas toimia sirkustirehtöörinä, kun sirkus vyöryy kotiovista sisään.
  • Joka ilta ummistan silmäni ajatellen, että seuraavana aamuna paikaltani herää itse zen Pepe Willbergin lyriikoita mukaillen, ja vietämme rauhallisen aamun vain toistemme seurasta nauttien. Joka aamu herään pieni paniikki takaraivossa, ja hyssyttelen aamun saapumista ilakoivaa vauvaa olemaan hiljaa, jottei herättäisi viereisessä huoneessa nukkuvaa veljeään. Ja vaikkei meillä oikeasti olisi mihinkään kiire, onnistun sellaisen luomaan ja lopulta sullon karavaanini autoon tai rattaisiin sellaisella meiningillä, että lapsiparat luulevat varmaan meidän pakenevan vähintään tulipaloa joka ikinen kerta.
  • Isoveljensä päiväunihetket käytän yleensä vauvan sylittelyyn ja saatan lauleskella hänelle. Niin hiljaa, ettei isoveli vain kuule, että laulan hänen tuutulaulujaan salarakkaalleni. Vaikka olen opiskellut, että tekee taaperolle hyvää nähdä äidin ja isän osoittavan hellyyttä pikkusisarukselle (liittyi jotenkin eriytymiseen), en voi sille mitään, että näytän joka ikinen kerta vauvalle lepertelystä kiinni jäädessäni samalta, kuin kleptomaani törmätessään Securitaksen vartijaan. Harmi kun evoluutio ei toimi kovin nopeasti, nimittäin ainoaksi ratkaisuksi tähän asiaan olen keksinyt kaksi päätä.
  • Illan tullen syyllisyyden niskalenkkiä ei lainkaan helpota se, että mieheni on kotona. Onhan minun aivan pakko saada tehdä kaikki itse. Vauvan mennessä kuuden jälkeen jo nukkumaan, on mahtavaa aikaa syventyä taaperon kanssa autoleikkeihin tai siihen kirjan lukemiseen. Mutta, sitten en ole saattelemassa pienokaistani höyhensaarille. Samaan aikaan olen oikeassa paikassa ollessani jomman kumman kanssa kahden, mutta sitten kuitenkin väärässä paikassa. Ei vaan voi voittaa näissä geimeissä, se on pakko todeta, ja yrittää luovia tässä syyllisyysviidakossa, jossa omatunto naputtaa joka ikisessä puskassa, joka vastaan tulee.

Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, olen käynyt kuluneet päivät päässäni keskustelua siitä, pitäisinkö taaperon sittenkin loppuvuoden ajan vielä kotona. Siitähän ei ole kauaakaan, kun täälläkin pohdin kauhuissani, kuinka tulisin selviämään puolentoista kuukauden jaksosta, jonka taapero oli päiväkodista kotona. Erittäin hyvin lopulta, eikä kyse ollut edes vain hengissä selviämisestä, vaan aivan odottamattoman ihanasta ajasta kahden lapseni kanssa. Ennen äitiyslomani alkua sain perustella itselleni fläppitaulu viuhuen, kuinka on todellakin ok laittaa taapero päiväkotiin ollessani vauvan kanssa kotona. Nyt jouduin kaivamaan saman fläppitaulun esiin perustellakseni asiaa toisinpäin, koska mitään ei voi näemmä perustella vain sillä, että intuitio (näin luottamusväleihin ja p-arvoihin lähinnä uskomukseni perustavana ihmisenä kyseinen termi on minulle aika tuntematon) sanoo niin. Siispä seuraavia argumentteja heiteltiin:

  • Taapero ei saa tarpeeksi sosiaalista virikettä kotona, vaan hänestä kasvaa sosiaalinen erakko ja yhteiskunnan hylkiö, koska jatkaa päiväkotiuraansa puoli vuotta aiottua myöhemmin.
  • Taapero ei saa kotona mitään virikettä (koska salarakas), ja taantuu emotionaalisesti ja psyykkisesti leikkimään autopilotilla niillä autoillaan päivästä toiseen samoja leikkejä.
  • Taapero ei saa tarpeeksi ulkoilmaa, koska äiti ei jaksa lähteä puistoon kahdesti päivässä.
  • Taapero ei opi koskaan syömään kunnolla ruokailuvälineillä tai käymään potalla, koska äiti ei osaa opettaa. Tai jaksa.
  • Taapero joutuu joka päivä kohtaamaan hyljätyksi tulemisen tunteita katsellessaan, kun äiti sukkuloi kaksoiselämänsä keskipisteestä toiseen.
  • Vauva ei saa sellaista kahdenkeskistä aikaa kuin ansaitsisi, ja jonka isoveljensä aikanaan sai äidin kanssa.
  • Vauva niin ikään taantuu kaikilla mahdollisilla psyyken ja fyysisen kehityksen osa-alueilla, koska äiti ei ehdi, jaksa tai osaa.
  • Vauva luulee kotinsa olevan vaunukopassa, koska tulee jatkuvasti roudatuksi isoveljensä virikkeellistämiseksi kehitettyihin tapahtumiin. Vauva ei myöskään opi koskaan nukkumaan ja tulee aikuisena kärsimään unilääkeriippuvuudesta, koska on pienenä joutunut nukkumaan ties missä muualla paitsi sängyssä.
  • Äiti luulee itsestään liikoja, eikä lopulta pysty handlaamaan kotiäitiarkea kahden vaippapöksyn kanssa. Lapset kärsivät, äiti kärsii ja töistä palatessaan isä saa keräillä kaikkien mielenrippeet ja tehdä sen mitä kykenee eheän kokonaisuuden palauttamiseksi.

Näitä kaikkia uhmaten ilmoitin tällä viikolla päiväkodin johtajalle, että palailemme päivähoitoon vasta ensi vuoden puolella, ehkä maaliskuussa. Ja tiedättekös, se tuntuu parhaalta päätökseltäni ikinä! Olkoonkin, että tänä aamuna täällä heiteltiin aamupalalautasia pitkin pitäjiä ja itse laskin minuutteja siihen, että voitaisiin lähteä ajelemaan kohti kymmeneltä aukeavaa Hoplopia. Koska. Taapero nauttii kotona olemisesta, ja tuntuu siltä, että äidin kanssa pikkuveljen kesken jaettu aika on siltikin parempi, kuin ei aikaa ollenkaan (HUOM! Tämä koskee vain meidän tuntemuksiamme juuri nyt, älkööt kukaan siis pahoittako mieltään näistä ajatuksistani). Hän myös saa ikäisekseen varmasti aivan riittävästi sosiaalista virikettä niiltä ihmisiltä, jotka ovat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä, isovanhemmat ja kummitädit kun tapaavat häntä säännöllisesti. Me myös käymme päivittäin joko puistossa tai sisäleikkipaikoissa (ainakin siihen asti kun se 2v pamahtaa mittariin ja suolainen maksu alkaa kilahdella kassakoneeseen). Hän ei myöskään varmasti kärsi siitä, että ”joutuu” välillä leikkimään itsekseen niillä autoillaan, vaan ennen kaikkea kiireetön ja vapaa leikki saattaa ruokkia hänen mielikuvitustaan ja luovuuttaan johtaen aivan päinvastaiseen, kuin mitä olen kauhuskenaarioissani pyöritellyt. Lisäksi hän näkee, kuinka äiti rakastaa myös pikkuveljeä ja ehkäpä se luokin hänellekin turvaa – äiti on tässä. Lisäksi äidin ja vauvan vuorovaikutusta seuratessaan, saattaa taaperokin oppia tunnetaidon tai parikin, vaikkei niiden kohteena itse olisikaan. Äidin, joka ei välttämättä jaksa syksyn tullen pukea sadevaatteita kahdesti päivässä, mutta ei tarvitsekaan. Harva kai oikeasti jaksaa. Mieheni tullessa töistä kotiin taapero selostaa usein hänelle kaiken päivän aikana tekemänsä, enkä ainakaan halua uskoa, että kyseessä on listaus siitä, kuinka puisevan tylsää aikaa hän on joutunut viettämään, vaan siitä, että pienen ihmisen päivä saa merkitystä yllättävän paljosta. Ja ennen kaikkea niistä jopa prikulleen samanlaisina toistuvista rutiineista – joka päivä mainitaan nimittäin syöminen, päiväunet, leikkiminen ja niin edelleen. Ja se, että oltiin äidin sylkyssä. Enkä usko, että vauvakaan kasvaa tästä ainakaan hirveän kieroon. Hän ei ehkä vietä sylissäni koko aikaväliä 8-16, mutta saa kyllä tuntea läsnäoloni muuten. Hän nauttii jo nyt isoveljensä katselemisesta, ja voin kuvitella, kuinka muutaman kuukauden kuluttua minun viihdytysyritykseni ovat jo toissijaisia – lapsi ymmärtää kuitenkin parhaiten toista lasta. Bonuksena vauva oppii nukkumaan erilaisissa ympäristöissä, eikä hätkähdä pientä hälyä ympärillä. Ja mitä fyysiseen kehitykseen tulee, yrittää vauva varmasti ottaa mahdollisimman pian jalat alleen päästäkseen isoveljensä perään. Tai häntä pakoon.

Tänään aamulla istuin hetken aikaa sohvalla molemmat vauvani sylissäni. Toinen nukkui, toinen halusi lukea kirjaa, ja jotenkin lihassyyt käsistäni paukkuen sain tämän kombinaation onnistumaan. Tuo hetki perustelee miljoonakertaisesti jokaisen tätä syksyn järjestelyä vastaan väkisin vääntämäni argumentin. Olkoonkin, että hetken kuluttua pakka oli jälleen enemmän levällään kuin ne Jokisen eväät. Ja mitä syyllisyydentuntoon tulee, yritän taklata ajatuksen kerrallaan ja muistaa, että nekin ovat vain ajatuksia – oikeasti tässä klaarataan ihan hyvin.

Kokemuksia taapero-ja vauva-arjen yhdistämisestä? Ajatuksia päiväkotiasiaan liittyen? Tai mihin vaan?

Saako lapsiarjesta nauttia ääneen?

Taannoisena kesälauantaina kellon käydessä viittä löysin itseni leikkipuistosta lykkimässä vauhtia taaperolle sellaisessa pyörivässä härvelissä, jossa on polkupyöriä muistuttavia istuimia polkimineen. Lykittiin kierros jos toinenkin, ja välilevyt selässä rutisivat joka kierroksen päätteeksi, että tässä käydään lujaa vauhtia neljääkymppiä. Puiston aitojen ulkopuolella viheralueelle alkoi kokoontua piknik-kansaa kilisevine pusseineen ja mietin, kuinkahan paljon säälin ja myötätunnon sekaista huomiota mahdoinkaan saada osakseni. Oli aika mielenkiintoista sikäli, että muistissani on vielä varsin hyvin myös se aika omasta elämästäni ennen lapsia – ensimmäisen raskauden alusta kun on vasta 2.5 vuotta. Silloin vapautemme vuosina lasten ollessa vasta pilkkeenä verestävässä silmäkulmassa kävelimme mieheni kanssa usein sunnuntaisin läheisen leikkipuiston ohi, ja taivastelimme, kuinkahan mahtaisimme niiden (sekä kuvaannollisten että konkreettisten) kaltereiden sisälle sopeutua sitten joskus. Perheihmiset leikkipuistoissa olivat jotenkin niin ärsyttävän tervehenkisen oloisia siellä lastensa perässä hössöttäessään ja lounasta pohtiessaan, siinä missä itse saattoi miettiä vasta aamupalapizzan hakemista. Tämän muiston ollessa vielä varsin tuore olikin jokseenkin hämmentävää havaita, kuinka kaukana tuo aika oikeastaan tuntuu olevan. Ja kuinka totaalisen väärässä olinkaan ollut. Kuvittelin aina, että sopeutuisin lapsiperhe-elämään kyllä, mutta sellaisella sarkastisen realistisella tavalla, ja pitäisin kynsin hampain kiinni siitä, että lapsi tai lapset tulevat osaksi meidän elämäämme, eikä toisinpäin. Enkä suinkaan kuunaan tulisi määrittelemään itseäni ensisijassa äidiksi – se määrite saisi olla top viidessä, muttei missään tapauksessa olisi se, mitä olen.

Tuolloin lauantaina, tai nytkään, ne leikkipuiston aidat eivät kuitenkaan tuntuneet kaltereilta. Olen tietyllä tapaa hurahtanut äitiyteen ja perhe-elämään. En lastenvaatehifistelyn, sormiruokaeksperttiyden tai edes sen suhteen, että ikinä olisin niiden saamarin välikausivaatteiden suhteen ajoissa, vaan siten, että ainakin tällä hetkellä koen olevani enemmän äiti kuin mitään muuta. Tietysti jo äitiyslomalla oleminen vaikuttaa tähän katsantokantaan, mutta silti. Olen tietenkin myös vaimo, ystävä, tytär, lääkäri ja myös ihan se oma itseni, joka viihtyy omassa seurassaan silloin tällöin oikein hyvinkin. Mutta kyllä äitiys menee tällä hetkellä kaiken muun edelle, enkä oikeastaan edes osaa nolostua siitä, kuinka olenkaan kelkkani kääntänyt. Tai en tiedä voiko puhua kelkan kääntämisestä, kun en tämän saman elämäntilanteen sisällä ole muuta mieltä ollutkaan.

Elämä on muuttunut ihan hirveästi, muttei todellakaan hirveällä tavalla. Intohimoisena matkustelijana ajattelin aiemmin kauhulla, kuinka eksoottiset lomakohteet vaihtuisivat monen vuoden ajaksi Bamse-paikkoihin, ja kuinka lapsiperheille sopiva tuntui silloin lähinnä kirosanalta, joka pian ohjaisi kaikkea, mitä tekisimme. Ahdistuin siitä, kuinka tulevaisuudessa kaikki pitäisi tehdä lasten ehdoilla, käydä paikoissa joissa naperot saisivat mieleistään purtavaa, ja joka kuinka paikasta pitäisi löytyä hoitohuoneet ja leikkipaikat. Eihän sellainen elämä voisi olla muuta kuin öö, tylsää!?

Eräänä toisena lauantaina päätimme käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä, ja vimmatun pohdinnan jälkeen päädyimme (tässä kohtaa olisin kristallipalloni kanssa viimeistään ottanut maratonin mittaisen takapakin lapsihaaveiden suhteen) Prisman Oksa-ravintolaan. Koska: sinne pääsee helposti autolla, taaperolle löytyy mieleistä syötävää buffetista ja *rumpujen pärinää keskinkertaisuuden multihuipentuman merkiksi* ruoka-ja vaippaostokset voisi hoitaa samalla reissulla. Ja kuinka voikaan olla, että olen aivan totaalisen sujut tämän kaiken kanssa! Tai en tiedä voiko niinkään sanoa, koska en tule nykyisin edes kauheasti ajatelleeksi asioita ”entisen minäni” näkökulmasta (hyi että, olen antanut äitiyden määrittää minut aivan täysin uudestaan, mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa, koska entinen minäni ei ollut aina kauhean onnellinen). Tottakai välillä sitä kaipaisi huoletonta kaupungilla hengailua ja johonkin hämärään bistroon extempore-päivälliselle istahtamista, mutta nuo hetket menevät ohitse, ja pian lapankin lautaselleni jälleen suurtalousruokaa työmiesten keskellä marketin lounaslinjastolta. Ja erittäin tyytyväisenä. Sama ideologia pätee matkailuun, jota nyt ei toki koronankaan takia olisi voinut harrastaa, mutta luulen, että olisimme pysyneet kotona tämän ajan siltikin. Muistan kuinka suunnittelimme karkaavamme viikonloppureissulle johonkin Euroopan kulttuurikaupunkiin heti, kun lapsen kehtaisi pariksi yöksi jättää. Tällä hetkellä kaipuuta matkailuun ei ylipäätään juurikaan ole, mutta luulen, että haluaisin roudata pesueeni sinnekin mukaan – ihan vain, koska nykyään nautin nimenomaan asioiden kokemisesta lasten kanssa. Ja kyllä, siellä sitä varmaan taputettaisiin ringissä Bamse-kerhossa aivan äärimmäisen onnellisena. On erittäin merkillistä kuvitella tuntevansa itsensä hyvin, ja sitten ikään kuin omaksua kokonainen uusi elämänkatsomus lasten myötä. Enkä häpeile lainkaan myöntää, että kyllä se äitiys vain on minua muuttanut ja lapset ovat mullistaneet meidän maailmamme – lapset eivät tulleet vain sivukulkijoiksi meidän elämäämme, vaan olemme saaneet perheenä opetella kokonaisen uuden tavan elää ja luonnollista se nyt kai on, että lasten ehdoilla tässä mennään ihan joka asiassa. Välillä on erittäin tervetullutta viettää aikaa myös ilman lapsia ja tehdä ns vain aikuisten asioita, mutta en jotenkin osaa ottaa sitä minään hengähdystaukona, koska en koe sellaista normaalista arjesta kaipaavani. Kai tässä jonkinlaisessa äitiyspsykoosissa ollaan sikäli, kun aivan tavallinen arki samojen tuttujen rutiinien pyörittämisineen on sitä kaikkein parasta.

Siitä huolimatta osaan myös poistua tältä uudelta mukavuusalueeltani. Nautin erittäin paljon ystävieni seurasta, ja sainkin tuossa kuluneella viikolla viettää kokonaisen illan viinilaseja pitkästä aikaa kilistellen, enkä tuollaisina iltoina suinkaan koe tarpeelliseksi jauhaa ainoastaan lapsista ja niihin liittyvästä. Voisin jopa väittää, että kykenen vallan hyvin keskustelemaan koko illan jostakin aivan muusta, vaikka ei lapsiaihe sinänsä onneksi ystäväpiirissäni mikään vaiettu aihe ole. En vain koe kohteliaaksi höpistä taaperon (ainakin omasta mielestäni hillittömän hauskoista – tätäkään asiaa en voinut aiemmin ymmärtää, koska lapset pääsääntöisesti eivät mielestäni olleet kovin hauskoja, vaikka niin väitettiinkin) touhuista muutamaa hetkeä pidempään, enkä koe noina hetkinä sille tarvettakaan. Vaikka tästä elämänvaiheesta suuresti nautinkin, on erittäin tarpeellista ja ihanaa saada puhua jostakin aivan muustakin. Kuitenkin on mielestäni tärkeää, että koen niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävieni seurassa olevani tervetullut myös niiden lapsikuulumisteni kera, ja että niitä myös kysytään. Pyöriihän elämäni tällä hetkellä varsin pitkälti kotiäidin roolin ympärillä, joten siinä missä minä kysyn ystäviltäni työkuulumisia, koen tärkeäksi, että myös minun kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Nyt kun tätä kirjoitan, asia kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tiedän ettei niin aina ole, mitä tulee ystävyyssuhteisiin tilanteissa, joissa toisella osapuolella on lapsia ja toisella ei. Olen ollutkin onnekas!

Hieman samaan kategoriaan menee mielestäni sellainen outo tapa, joka joillakin pariskunnilla tuntuu illallisdeiteillään olevan: lapsista ei ole sallittua puhua. Ymmärrän idean tämän taustalla, mutta mielestäni on merkillistä, että ensinnäkin niin paljon arkea koskettava aihe rajattaisiin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, ja toiseksi, mielestäni on mahtavaa saada keskustella näistä tuotoksistamme mieheni kanssa. On mielenkiintoista analysoida taaperon käytöstä ja jutella siitä, kuinka kummatkin koemme tietyt arjen tilanteet tai ylipäätään, kuinka koemme itsemme ja toisemme uudella lailla järjestyneessä palapelissämme. Mielestäni perhe ja lapset ovat niin vahva osa meitä, niin yksilöinä kuin pariskuntanakin, että olisi aivan luonnotonta tehdä sääntö, ettei lapsista keskusteltaisi vaikkapa illallisen aikana tai viinilasillisen äärellä. Taustalla kummittelee monella varmasti se pelko, ettei sitten muuta puheenaihetta olisikaan, mutta minä näen asian nimenomaan niin, että arki hurahtaa ohi niin kamalalla vauhdilla, että on aivan ihanaa välillä istahtaa alas, ja puida oikein ajan kanssa, mitä kaikkea elämässämme on tällä hetkellä meneillään. Koska tätähän se on, eikä sitä tarvitse mielestäni pelätä. Olisihan se nyt pinnallisempaa keskustella lasten kanssa vietetyn ajan ulkopuolisista hetkistä, siis mieheni bussimatkasta töihin, työpaikkalounaasta, minun somehetkestäni lasten mentyä nukkumaan. Edes vessareissuista minulla ei olisi kerrottavaa, kun se taapero istuu sylissäni silloinkin.

Olen pohtinut paljon, mitkä seikat tekevät tästä lapsiarjesta niin nautinnollista, enkä ole aivan yksiselitteisestä vastausta vielä löytänyt. Tietenkin jo ylipäätään toisesta ihmisestä huolehtiminen ja siinä onnistuminen tuovat ihmismielelle tyydytystä. On ihana kuulua isompaan yksikköön kuin mitä itse tai vaikkapa pelkkä parisuhde on. On todella jännittävää nähdä omissa lapsissaan omia ja puolison kasvonpiirteitä ja jopa eleitä, enkä voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun myös tuttuja luonteenpiirteitä alkaa putkahdella esiin. Toivottavasti pääosin hyviä sellaisia. On ihanaa seurata lapsen persoonan kehittymistä ja kliseisesti sitä, kuinka joka ikinen päivä he oppivat jotain uutta. Olla ylpeä, kun oma lapsi ojentaa pallomeressä pallon toiselle lapselle tai lohduttaa veljeään sanomalla ”ei hätää vauva”. On parasta kikattaa yhteen ääneen oman lapsensa kanssa jollekin aivan järjettömälle asialle, mitä tuo on kulloinkin saanut päähänsä tehdä ja ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla samaan aikaan niin kekseliäs, hauska, huumorintajuinen ja fiksu. On huippua antaa lapselle uusia kokemuksia, aivan pieniäkin sellaisia, kuten ensimmäinen jäätelötötterö tai visiitti kotieläinpihalle. On sydäntä puristavan ihanaa saada olla se, johon taapero tukeutuu pelottavien ja hieman jännittävien tilanteiden äärellä, ja kuinka leikkinsä tohinassa muiden lasten keskellä hän osoittaa ja hihkaisee ”äiti”. On myös aika hellyyttävää, että saan nykyisin istua vessassa joka ikinen kerta taapero sylissä, koska ilmeisesti äitiä kaivataan nyt joka hetki. On lämmittävää kesken pyykkienlaiton tulla haetuksi mukaan autoleikkeihin, ihan vain siihen viereen istumaan, koska niin on kaikkein paras.

Kaiken tämän ohella on paljastunut myös sellainen asia, jota en olisi ikinä osannut tässä mittakaavassa odottaakaan. Nimittäin se, kuinka joka ikinen päivä saa tehdä tutkimusmatkan omaan tunnemaailmansa, sillä jokainen taaperon läpikäymä harmi, pettymys ja ilo pakottavat itsenikin peilaamaan omaa reaktiotani, reflektoimaan aiheuttamaa tunnetilaa ja sen takana piileviä vaikuttimia. Ja tämä jos mikä on hedelmällistä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Puhutaan usein, että lapset kasvattavat myös itseä, ja aiemmin luulin sen tarkoittavan lähinnä vastuuntuntoa ja sen sellaista, mutta ainakin omalla kohdallani koen, että käyn tässä kaiken aikaa myös omaa itseäni ja omaa pääkoppaani niin intensiivisesti läpi, että olen jo nyt vajaassa kahdessa vuodessa oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen sentään istunut psykoterapeutin sohvalla yli kolme vuotta. Jos jo yhden lapsen kanssa tutkimusmatka on ollut näin upea, en malta odottaa, minkälaisia kerrostumia ja oivalluksia saakaan aikaan se, että nyt heitä on kaksi. Saada seurata tätä jo nyt mieletöntä kehitystä aina vain aitiopaikalta käsin. Saada ohjata kohti terveen itsetunnon, eheän minäkuvan ja oikeaan suuntaan kehittyvän tunnemaailman ja joustavan mielen suuntaan. Saada asettua rinnalle vaikeina hetkinä ja saada pieni uskomaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja ennen kaikkea saada tuntemaan olonsa niin turvalliseksi kuin se vain suinkin on mahdollista. Ihmetellä yhdessä elämän ja tunteiden kirjoa ja antaa luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Kaiken tämän jälkeen kuuluisi varmastikin jatkaa sillä sanalla mutta, ja todeta nyt vähintään pienen listan verran niitä vanhemmuuden raskaita puolia. En kuitenkaan aio niin tehdä, koska jokainen yllä luettelemistani esimerkeistä peittoaa mennen tullen yksinäänkin liudan niitä vaikeampia asioita. On kuitenkin ihmeellistä, että hiukan jännitän tämän ylitsevuotavan hehkutuksen julkaisemista, koska luulen tällaisen kirjoituksen ärsyttävän melko suurtakin yleisöä. Miksi näin on, en tiedä. Voi hyvin olla että olisin itsekin ärsyyntynyt vastaavasta vielä kolmisen vuotta sitten, enkä osaa siihenkään vastata, että miksi. Kyllähän itsekin ajattelin, että lapsistaan kaiken aikaa someen postaavat ihmiset ovat jotenkin kummallisia, ikään kuin heillä ei elämässään muuta olisi. Ja kaikkein pahinta oli lukea ihmisten kirjoituksia siitä, mitä heidän lapsensa olivat kulloinkin sutkautelleet. Se oli ärsyttävää, myös silloin, kun lapsihaaveet alkoivat jo konkretisoitua. Ehkä se vaikutti jotenkin teennäiseltä tai jotain. Mutta niin sitä vain on nöyrästi todettava, että kyllä nämä lapset ovat omalla kohdallani olleet suurempi onni kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja olen saanut enemmän kuin koskaan olisin saattanut toivoa.

Tuntuu välillä, että lapsiarjen ihanuudesta on sallittua puhua vain sellaisilla foorumeilla, jotka koostuvat muista tähän kulttiin kuuluvista lastensa ehdoilla nauravia nakkeja tilailevista tossukoista. Kaikkialla muualla koen, että vähintään siinä sivulauseessa odotetaan kuultavan niitä raskaita puolia ja taivasteltavan sitä kakkavaippojen määrää (laskin, tänään olen vaihtanut yhteensä kolme, aikaa meni tähän yhteensä kolme minuuttia, eli 0.21% koko vuorokaudesta). Ilmoittaessani olevani suhteellisen pian uudelleen raskaana, suurin osa onnentoivotuksista jatkui jotenkin, että ”no onhan siinä sitten hommaa” tai että ”kyllä sitä sitten kiirettä pitää”. No ei tässä nyt varsinaisesti laakereillaan tule kyllä levättyä, mutta miksei yksikään kommentti voinut olla yhtään positiivisempi? Ikään kuin en olisi siinä toisen lapsen kohdalla tiennyt, mihin noin suunnilleen olisin ryhtymässä, ja kun itselläni johtoajatuksena oli vain, että ”ihanaa, kun tulee toinen lapsi, ensimmäisenkin kanssa on ollut niin mahtavaa, että huippua saada vielä toinen”.

Kyllä siihen pakolliseen arjen pyörittämiseen, lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen ja kaikkeen muuhun menee aikaa, mutta ei kai kukaan miellä omaakaan elämäänsä (toivottavasti ainakaan) ainoastaan sen kautta, mitä tulee suuhunsa laittaneeksi tai kuinka monta kertaa päivässä käy vessassa, vaikka niihinkin varmasti uppoaa hetki jos toinenkin. Miksi siis lapsiarkea pitäisi tarkastella ainoastaan tästä näkökulmasta, kun se kuitenkin on niin paljon kaikkea muuta? Onhan se raskasta, mutta on siinä niin paljon kaikkea hyvääkin, on melko tyypillinen lausahdus pikkulasten vanhempien suusta, enkä jotenkin osaa edes sanoittaa, kuinka paljon ärtymystä tuo lausahdus minussa herättää. Lähinnä siksi, että tuohon tyyliin odotetaan puhuvan. Ikään kuin pitäisi vuodesta toiseen perustella haluaan lisääntyä, ja kuinka ympärillä oleva ihmismassa oikein odottaa saavansa todistaa, kuinka se lapsiarki on niin kamalan raskastamitäs minä sanoin. Ei se minusta ole . Ymmärrän tietysti, jos jonkun mielestä on (onhan minun helppo olla tätä mieltä, kun ympärillä on hyvä tukiverkko ja elämän puitteet ovat muutoin kunnossa) mutta pointti ei olekaan se, onko lapsiarki jonkun mielestä raskasta, vaan kuinka niin automaattisesti oletetaan, ja kuinka perhe-elämästä nauttiminen tulkitaan vähintäänkin omituiseksi. Itsekin tein niin, eikä sitä edes hävetä myöntää, vaan lähinnä se saa minut tarkastelemaan tätä asiaa vieläkin laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, koska ei minulla varsinaisesti koskaan ole ollut mitään lapsia tai lapsiperheitä vastaan. Jossakin tuon asenteen täytyy piillä. Ja niitä lapsia kun vielä kehoitettiin tekemään, oli talkoot ja kaikki. Niihin me ainakin olemme osallistuneet kuluneen kahden vuoden aikana. Tosin siitä olen unohtanut tuntea huonoa omaatuntoa, että ilmastonmuutoksen kannalta olemme juuri tehneet pahimman mahdollisen teon. Ja vielä kahdesti.

Tämän tekstin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä lapsista, niiden saamisesta tai lapsiperhe-elämästä mitenkään ylivertaista verrattuna toisenlaiseen elämään ja ymmärrän vallan hyvin, jos joku ei halua lapsia lainkaan. Olen lukenut aiheen tiimoilta useampia tekstejä ja kirjoja, enkä koe kaikesta tästä julistuksestani huolimatta, etteikö ihminen voisi olla onnellinen ilman lapsia tai perhettä. Tai että ihminen saisi kokea vasta lasten myötä tietynlaisen onnen tai että vasta silloin tietää mitä rakkaus on. Näitä kaikkia on mielestäni mahdollista kokea myös muutoin, ja onhan myös ihmisiä, jotka katuvat sitä, että tulivat saaneeksi lapsia. Senkin voin ymmärtää. Tietenkin tulee olla myös hyvin sensitiivinen sen suhteen, että tahatonta lapsettomuutta on hyvin paljon ympärillämme, enkä koskaan tarkoituksenmukaisesti haluaisi hihkua omalla onnellani tuottaen toisille pahaa mieltä. Lähinnä tarkoituksenani oli tuoda esille sitä, kuinka omalla kohdallani tämä koko homma pääsi yllättämään kokonaisvaltaisuudellaan ja antoisuudellaan niin jättimäisesti, että olen aivan ällikällä lyöty. Siltikään ei koskaan tulisi mieleeni tuputtaa kenellekään ajatusta lapsista tai perheen perustamisesta, ainoastaan kysyttäessä tai jonkun sitä vaihtoehtoa ääneen pohtiessa saatan todeta, että itselleni tämä on ollut, kliseistä jälleen, parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Koska niin se on.

Mielipiteitä aiheesta otetaan mielenkiinnolla vastaan!

Kesäisiä kuulumisia + lapsiperheen vinkit Kesä-Tampereelle

Ai että, kyllä se kesä on ihmisen parasta aikaa, sanoo jopa tällainen vannoutunut syksyihminen. No, ainakin tällainen lämmin ja aurinkoinen kesä! Useampi puolivalmis postauskin köllöttelee tuolla luonnoskansiossa, mutta ei vaan tunnu riittävän aika niiden viimeistelemiseen sitten millään. Ajattelin siis tehdä paluun tahattomalta kirjoitustauolta ihan vaan perinteisen kuulumispostauksen merkeissä.

Taaperon ja vauvan kanssa ollaan vietetty arkea tässä jo useampi viikko ja hengissä ollaan edelleen! Rutiinit alkavat hahmottua, eikä ihan tiskirättioloon tarvitse enää iltaisin havahtua, mutta kyllä sitä silti tuntee päivän aikana tehneensä. Rapiat 12000 askelta kertyy mittariin ihan peruspäivänäkin, joka ei siis sisällä vielä välttämättä edes vaunulenkkiä. Varsinaisia lenkkejä ei meinaan tuplilla tule juurikaan tehtyä, sen verran raskas setti se on työnneltäväksi, joten olen nauttinut vaunuttelusta lähinnä sitten niinä päivinä, kun taapero on mummulassa hoidossa.

Päivät tässä kotona jakaantuvat melko tarkasti aamupäivään ja iltapäivään, etenkin nyt, kun taapero on palannut takaisin normaaliin päiväunirytmiinsä ja ottaa tirsat noin kello 13-15. Vauva viihtyy huonosti muualla kuin sylissä, autossa tai liikkuvissa vaunuissa, joten kaikkien mielenterveyden kannalta hyväksi ratkaisuksi on osoittautunut olla liikekannalla jompikumpi puolikas päivästä. Kotoilu on toisaalta kiireettömän leppoisaa, mutta kesällä sitä kaipaa myös syksyä enemmän ihmisten ilmoille, etenkin kun se näin koronan varjossa onnistuu myös pitkälti ulkosalla.

Kova helle vertautuu lasten kanssa kyllä melkein sadepäivään, eli kaikkein kuumimpina päivinä joudutaan pakenemaan sisätiloihin ollaksemme siellä ihmisten ilmoilla. Onneksi aamupäivisin on vielä kohtuullisen väljää kesälomista huolimatta, ja ihmiset tuntuvat noudattavan maskisuositusta ihan kiitettävästi. Suosikki pakopaikaksemme helteellä on muodostunut Hoplop. Alle 2-vuotiaat kun pääsevät ilmaiseksi, voi hyvin tehdä lyhyemmänkin visiitin, etenkin, kun motaria pitkin hurauttaa Pirkkalaan viidessä minuutissa. Vauvakin on toistaiseksi viihtynyt siellä vaunuissa taaperon purkaessa tuota loputonta energiaansa, eikä se vauvan ruokintakaan taaperon riekkuessa pallomeressä miksikään mission impossibleksi onneksi ole osoittautunut. Toinen kiva paikka tämänikäiselle on Koivistonkylän Prisman yläkerrassa oleva Lastenkupla. Iso leikkialue kiipeilypaikkoineen, pomppulinnoineen ja trampoliineineen on omasta mielestäni tämänikäiselle jopa Hoplopia kivempi (etenkin kun on itse vaunujen kanssa mukana, eikä voi möyriä joka tunneliin ja koloon mukaan). Paikasta instagramissa mainitessani kävi ilmi, ettei kovinkaan moni ollut tästä tietoinen, joten suosittelen testaamaan! Ainoina miinuksina yli 1-vuotiailta korkeahko 8 euron pääsymaksu ja vain kolmen aamupäivän aukiolo viikossa (käsittääkseni kentällä on ohjattuja tunteja sitten muulloin).

Myös kauppakeskuksiin on tullut paettua hellettä, ja onneksi tuo vanhempikin energiapommi viihtyy rattaissa istuskellen sen pari tuntia, minkä maksimissaan yleensä olemme liikkeellä. Ratina on melkein ykkösvalinta hyvien lastenhoitohuoneiden, kivan kauppavalikoiman ja ruokakauppojen vuoksi – tällä kokoonpanolla ei todellakaan huvita pysähtyä erikseen vielä marketissa jonkun banaanitertun takia. Ratinan pihalla on lapsille suunnattu leikki-/kiipeilyalue, joka saattaisi pikkuhiljaa kiinnostaa taaperoakin, vaikkei siellä tuon ikäinen voikaan oikein muuta kuin juoksennella. Myös taaperon hoitopäivinä piipahdan usein Ratinassa kahvilla vauvan kanssa. Rakastan järvenrantareittiä Hatanpäältä keskustaan ja usein vaunuttelenkin vauvan unille ensin ja sitten nautiskelen kaikessa rauhassa vakioyhdistelmäni, eli Espressohousen tomaatti-mozzarellapatonki ja jääkahvi. Näitä on tullut vedettyä kesän aikana meinaan yksi jos toinenkin. Lastenvaatekirppis Into on myös yksi vakkarikauppojani: siistejä käytettyjä vaatteita kohtuullisin hinnoin. Ja kyseessä ei ole mikään yhteistyö, sattumoisin Ratinasta vaan on kehkeytynyt melkoisen visiteerattu kohde meidän taloudessamme ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että kivijalkakauppojen ovet tuulikaappeineen ovat yleensä aivan mahdottomia tuplarattaiden kanssa. Muita lastenkirppiksiä Tampereella on Linnainmaan Citymarketin yhteydessä MiniPanda ja Kauppakadulle auennut Utelias soppi. Koivistonkylän Prisman Kirpputori Silinteri on yksi omia suosikkejani, löytyy kaikenlaista laidasta laitaan, myös niitä lastenvaatteita, ja myyjät ovat myös kirppiksen löytäneet – valikoima on tosi hyvä yleensä ja hinnat matalat verrattuna esimerkiksi Radiokirppikseen, jossa usein törmää niihin ”melkein uusiin” Henkkamaukan tunikoihin kympin hintalapulla.

Hatanpään arboretum on myös yksi kierrellyimpiä paikkoja kuluneen kesän aikana. Järvenrantaa seuraileva rantareitti on kenties yksi Tampereen kauneimpia ja näin kesällä tietysti kukkapuutarha on upea. Alueella on lukuisia varjoisia nurmialueita piknikejä ajatellen, yleinen siisti vessa ja Arboretumin kesäkahvila, joka tosin aukeaa vasta kello 11. Vahva suositus myös tälle! Taaperokin rakastaa paikkaa ja ainakin sen sadettajia. Kirmasi nimittäin yhtenä päivänä kaikki vaatteet päällä hiukan kylpemään sellaisen alle. Onneksi oli pari harsoa ja vaihtovaatteet mukana, kun hetkeä myöhemmin kannoin vettä valuvan, onnessaan kikattavan poitsun noin kymmenen kiloa painavan vaippansa kanssa puolipakolla rattaisiin. Itsekin nauroin vedet silmissä, ja ohikulkijat myös, – toivottavasti kukaan ei sentään erehtynyt luulemaan, että pihiyksissämme kylvetämme lapsemme kaupungin kastelujärjestelmän alla.

Muuten aika on mennyt pitkälti leikkipuistoissa (aidattu puisto on ehdoton ja näistä parhaat ovat Emil Aaltosen puisto, Sorsapuisto ja Pikku Kakkosen puisto), Tammelan torilla kahvitellessa ja kyläillessä. Tammelan tori on nostanut todella paljon profiiliaan lounaspaikkojen suhteen, ja perinteisten muikkujen lisäksi valikoimaa on paljon. Erityinen suositus seuraaville ruokakojuille: An Nam (vietnamilainen), Tapioca Soul (brasilialainen) ja La Negrita (meksikolainen). Iltaisin ollaan kotihengailun lomassa piipahdettu usein uimassa. Lapsiystävällisiä uimarantoja Tampereella on paljon, ja näistä lemppareimmat taitavat olla Lahdesjärvi, Alasjärvi, Peltolammi ja Rauhaniemi. Kahdessa viimeisessä on kunnon vessat ja kesäkioskit, kaikissa matala hiekkapohjainen ranta. Ruuhka-aikaan Peltolammilla on tilavin parkkipaikka, Rauhaniemestä sitä saa joskus metsästää useamman minuutin. Taaperosta on kehkeytynyt ihan järjetön vesipeto, joka lutrailee vedellä matalassa rantavedessä aina siihen pisteeseen asti, että joutuu kalisevine hampaineen väkisin poiskannetuksi. Miehen kanssa molemmat rakastamme uimista ja vettä, joten on ollut ihanaa seurata, kuinka toinen nauttii vedessä olemisesta, vaikka edellinen kosketus veteen oli puolitoista vuotta sitten vauvauinnissa. Tampereen maauimala on vielä testaamatta ja suunnitelmana on ehdottomasti kärkkyä syksylle paikkaa perheuintiin.

Viime viikonlopun vietimme isovanhempien vuokraamalla mökillä isommalla porukalla ja olipahan ihanaa, että pieni breikki tähän kotoiluunkin saatiin. Sen kummempia reissuja ei ole nimittäin suunnitteilla, sillä mies on koko kesän arkipäivät töissä. Lisäkädet ja – sylit olivat kaiken aikaa apuna lasten kanssa ja etenkin taapero nautti sydämensä kyllyydestä sukulaistensa seurasta ja siitä, että sai kirmata alasti pihalla aamusta iltaan. Ensimmäinen yö meni tosin aivan harakoille, kun pimeään huoneeseen tottunut poika kukkui 04-07 ja veljensä sitten pitkälti muun ajan. Aiemmin lueskelin juttuja, kuinka lapsiperheet pakkaavat jätesäkit matkalle mukaan pimentääkseen tarvittaessa ikkunat, ja ajattelin, että eiköhän tuo nyt mene hiukan överiksi. No en ajattele enää! Toisen yön taapero nukkui mummun ja papan mökissä, ja kaikki saivat oikeasti kunnolla nukuttua – ensi kerralla katson, että ensimäisenä viikonloppukassista löytyy rulla jätesäkkejä. Viikonloppu oli aivan ihana, uimista ja saunomista kerta toisensa perään, hyvää ruokaa, lämmin kesä ja kiireetön mökkitunnelma – aivan parasta.

Vauvan hakiessa vielä omaa rytmiään varsinainen oma aika on melkeinpä olematonta, mutta lasten kanssa olemiselta liikenevän ajan olen lähinnä kuopinut pihamaata uuteen uskoon. On raivattu ja reunustettu perennapenkkiä, hoivattu kesäkukkia, siirrelty kuunliljoja paikasta toiseen, nypitty rikkaruohoja uudestaan ja aina vain uudestaan, ja kaivettu veren ja hien kyllästämä luonnonkivipolku pihamaalle. Viimeisimpänä sain päähäni kyllästyä joka paikan vallanneeseen tarha-alpirykelmään ja repiä koko komeuden juuriaan myöten pois. Ja niitä juuria meinaan oli, kun kyseinen pikku perkele oli alunperin lykätty maahan luultavimmin siinä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Vaikka hommaa on riittänyt (ja riittää edelleen), nautin suuresti pihalla puuhastelusta, enkä lainkaan ihmettele, miksi japanilaiset niistä puutarhoistaan niin kohkaavat. Harvan asian äärellä pystyy rentoutumaan niin hyvin, ja mikä parasta, työnsä jäljen oikeasti näkee. Tietysti lasten myötä tämäkin asia on saanut vielä kauaskantoisempaa merkitystä, kun näkee, kuinka taaperokin nauttii omasta pihasta ja napsii viinimarjoja suoraan pensaasta (ja repii äidin vaivalla hengissäpitämän hortensian ainoita ei-kuukahtaneita kukkia). Olen katsellut koko kesän erinäisiä pihaohjelmia ja ideoita olisi vaikka muille jakaa – onneksi mieskin ymmärtää luottaa kulloisiinkin visioihini ja kärrää mukisematta selkä vääränä kymmeniä kiloja antiikkipihakiviä ja multasäkkejä niille osoitettuihin paikkoihin. Itse kun vielä muistaisin, että nuo ohjelmissa toteutetut pihamuodonmuutokset on tehty yleensä konetyövoiman avulla ilman jaloissa pyöriviä lapsia ja terassinovista karkailevia kissoja. No, hiljaa hyvä tulee, sekös jos mikä sopii tällaiselle kaikkitännehetinyt-luonteelle.

Kesä on tähän mennessä ollut paras aikoihin. Välipalaksi syötyjä jätskejä, iltauinteja, kiireettömiä kävelyretkiä ja luonnon ihmettelyä taaperon silmin. Paljon leikkiä, paljon mansikoita (ja mansikkatahroja vaaleassa sohvassa) ja huomiselle jätettyjä velvollisuuksia. Liian lyhyitä yöunia, kun ei vain malta lähteä terassilta nukkumaan. Vauvantuoksuisia hetkiä ja päiväunia kainalokkain vauvan kanssa. Paljon kuitenkin myös rutiineja, koska ne nyt vain pitävät tämän arjen kasassa edes jotenkin – näihin ajattelin palata omassa postauksessaan, kunhan vain tältä kesältä maltan.

Paljon on vielä tekemättä, ja ainakin seuraavat odottelevat vielä toteutumistaan. Tästä kenties muutama vinkki muillekin lapsiperheille kesätekemiseen:

  • Särkänniemi ja Angry Birds-puisto
  • Koiramäki
  • Laukon kartanon brunssi
  • Lastenkulttuurikeskus Rulla
  • Siirin kahvila Lempäälässä
  • Pappilan laavu (huhu kertoo, että vaunuilla pääsee)
  • Niitty-Seppälän tai Kiviniityn kotieläinpuisto

Kesä jatkuu toivottavasti pitkälle elokuulle, joten lisää vinkkejä taaperoystävällisestä kesätekemisestä otetaan avosylin vastaan!