Kun vauva saapuu taloon – äidin tunnustuksia kolmiodraaman keskeltä

Seison makuuhuoneessa vauvan ylle kumartuneena ja lepertelen hänelle hiljaa. Niin hiljaa, ettei esikoinen kuule, tai ainakin niin luulen. Jään kuin jäänkin nimittäin rysän päältä kiinni, kun huomaan alle kaksivuotiaan taaperomme hiipineen oviaukkoon tuijottamaan tätä väärintekoa. ”Äiti kävi vaan laittamassa vauvalle tutin!” soperran hätäpäissäni ja luon vauvaan anteeksipyytelevän katseen salaa, kun esikoinen on jo käännähtänyt kannoillaan. Toisinaan istun samainen taapero sylissäni katselemassa Pipsa Possua, ja hymyilen maailman rakastavinta hymyäni – salaa esikoisen selän takaa sitterissä istuvalle vauvalle.

Tosiaan, äidillä on salasuhde – kolmiodraamassa osapuolina ovat taapero, äiti ja uusi vauva. Vauva, joka taaperon silmin näyttäytyy varmastikin pääasiassa pienenä kiusankappaleena, joka avaa yksitavuisen sanaisen arkkunsa aina silloin, kun äidin kanssa on erityisen kivaa kahdestaan. Yritä siinä nyt sitten selitellä asiaa jotenkin päin tässä ja nyt tunnemylläkkäänsä kokevalle alle kaksivuotiaalle. ”Kyllä siitä vauvasta ennen pitkää sinulle tulee hyvä leikkikaveri” – tyyppiset lohdutukset kun eivät kovin hedelmällisiä ole henkilölle, joka hädin tuskin ymmärtää, mitä huominen tarkoittaa. Ei sillä, itseänikään ei tuo lausahdus vielä liiemmin lämmitä.

Huono omatunto. Jatkuvasti. Kun toiselle kumarrat, toiselle pyllistät – sopii muuten yllättävän hyvin myös tämän kolmiodraaman yhteyteen ja yleensä vieläpä kirjaimellisesti. Joskin monesti myös nuo vaippapöksyt tuntuvat pyllistävän samaan aikaan vaipanvaihtoa odottaen. Kaikki pyllistävät. Kuten aiemmin todettua, olen oppinut melko nopeasti priorisoimaan niiden elintoimintoja ylläpitävien tehtävien kiireellisyyden, kuten äkäisimmän nälän sammuttamisen ja eniten laitojen yli tursuavan kakkavaipan vaihtamisen ensiksi. Mutta mitäs sitten, kun ollaankin siinä kohtuullisen harvinaislaatuisessa tilanteessa, että molemmilla on kuivaa yllä ja täysi vatsa, ja jäljellä onkin enää se viihdepuoli?

Vauva viihtyy pääasiassa sylissä ja liikkuvissa vaunuissa. Ja vaikka muualla viihtyisikin, on taapero herkulesmaisine voimineen niin rivakasti pikkuveljeään ”hellimässä”, että vaihtoehdoiksi jää pitää vauvaa joko parisänkymme keskellä tai ruokapöydällä sitterissä. Ainoastaan ensimmäinen on sellainen, että uskallan poistua huoneesta vessaan näiden jäädessä kahdestaan. Olisikin niin, että vauvan saisi edes nukkumaan välillä sinne parisänkyyn, mutta nämäpä ovat synkronoineet uni-valverytminsä ilokseni niin, että ovat yleensä samaan aikaan hereillä (kuitenkaan eivät useinkaan nuku samaan aikaan – se vasta liiallista luksusta olisikin). Jos vauva puolestaan on sylissäni, joudun jatkuvasti sydän verta itkien kieltämään taaperoa osoittamasta kovakouraista hellyyttään pikkuveljeään kohtaan tai torjumaan sylkkyynpääsy-yrityksiä (kts kohta herkulesmaiset voimat). Takaraivossani kolkuttelee noina hetkinä toteamus, kuinka jonkun tutkimuksen mukaan uusi sisarus on elinikäinen trauma lapselle ja on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden heilan meidän yhteiseen kotiimme asumaan. En enää muista oliko väittämä myöhemmin kumottu, mutta eipä sillä väliä, muistan vain tuon. Samalla tunnen tietysti huonoa omaatuntoa vauvaa kohtaan – kuinkahan kauan hän joutuu purkamaan terapiassa kokemuksiaan vauva-aikana kokemastaan johtuen! Toivottavasti saavat sitten sisarusalennusta niistä terapiakäynneistään.

Kerron lisäksi, mistä kaikesta muusta minulla on huono omatunto (luettavuuden vuoksi rajaan listan vain tähän aihepiiriin tällä kertaa, ranskalaisia viivoja kyllä riittäisi!):

  • Vauvan aikuisiän terapiaistunnoillaan käsittelemä elefantti olohuoneessa juontanee lopulta juurensa siitä, että on joutunut katselemaan mobilensa pyörivää norsuhahmoa liian pitkään. Kenties luulee sen olevan äitinsä. Oikeasti joudun välillä laittamaan virkeänä hereillä olevan kolmekuisen sänkyynsä, jotta saan puunattua naamani rauhassa. Joka kerta, kun käyn kiertämässä mobilen uudestaan pyörimään, koen olevani aika paska äiti. Vauvalle olisi varmaan tärkeämpää olla vuorovaikutuksessa sen sijaan, että äiti huolehtii rimmelinsä ojennukseen norsuäitikorvikkeen hoitaessa hommaansa rasittavan musiikin tahtiin. Kaikki oman elämänsä piapenttalat voivat kuitenkin hillitä itsensä, vauva oikeasti nauttii tuosta mobilen tuijottelusta sen viisiminuuttisen ajan.
  • Joskus taapero esittää toiveen päästä syliin lukemaan kirjaa, ja joudun vastaamaan että ”kohta, kun äiti saa tämän ja tämän asian tehtyä”. Samalla hyvin tiedostaen, että ei todellakaan olisi aikaa seisahtua sata kertaa luetun kirjan äärelle ihmettelemään siinä esiintyviä kulkuneuvoja, saatan toivoa, että taapero unohtaisi toiveensa ja keksisi jonkin hieman itsenäisemmän leikin (ei suinkaan sillä ettenkö rakastaisi näitä lukuhetkiä, vaan yleensä vauva kiekaisee juuri sillä siunaaman sekunnilla, kun ensimmäinen sivu on käännetty). Apua. Hävettää. Kuka toivoo näin? Onneksi petettyjen lupausten aiheuttamien traumojen käsittely on monen psykoterapeutin ydinosaamista.
  • Autossa saattaa joskus olla se harvinaislaatuinen tilanne, että molemmat ovat hiljaa ja tyytyväisiä (vauva huutaa nykyään 95% automatkoista, mutta rauhoittuu kuin salamaniskusta kääntyessäni kotitielle), ja saatan käyttää tuolloin kaksi minuuttia siihen, että istumme koko kopla autokatoksessa ja äiti selaa puhelintaan, jotta jaksan taas toimia sirkustirehtöörinä, kun sirkus vyöryy kotiovista sisään.
  • Joka ilta ummistan silmäni ajatellen, että seuraavana aamuna paikaltani herää itse zen Pepe Willbergin lyriikoita mukaillen, ja vietämme rauhallisen aamun vain toistemme seurasta nauttien. Joka aamu herään pieni paniikki takaraivossa, ja hyssyttelen aamun saapumista ilakoivaa vauvaa olemaan hiljaa, jottei herättäisi viereisessä huoneessa nukkuvaa veljeään. Ja vaikkei meillä oikeasti olisi mihinkään kiire, onnistun sellaisen luomaan ja lopulta sullon karavaanini autoon tai rattaisiin sellaisella meiningillä, että lapsiparat luulevat varmaan meidän pakenevan vähintään tulipaloa joka ikinen kerta.
  • Isoveljensä päiväunihetket käytän yleensä vauvan sylittelyyn ja saatan lauleskella hänelle. Niin hiljaa, ettei isoveli vain kuule, että laulan hänen tuutulaulujaan salarakkaalleni. Vaikka olen opiskellut, että tekee taaperolle hyvää nähdä äidin ja isän osoittavan hellyyttä pikkusisarukselle (liittyi jotenkin eriytymiseen), en voi sille mitään, että näytän joka ikinen kerta vauvalle lepertelystä kiinni jäädessäni samalta, kuin kleptomaani törmätessään Securitaksen vartijaan. Harmi kun evoluutio ei toimi kovin nopeasti, nimittäin ainoaksi ratkaisuksi tähän asiaan olen keksinyt kaksi päätä.
  • Illan tullen syyllisyyden niskalenkkiä ei lainkaan helpota se, että mieheni on kotona. Onhan minun aivan pakko saada tehdä kaikki itse. Vauvan mennessä kuuden jälkeen jo nukkumaan, on mahtavaa aikaa syventyä taaperon kanssa autoleikkeihin tai siihen kirjan lukemiseen. Mutta, sitten en ole saattelemassa pienokaistani höyhensaarille. Samaan aikaan olen oikeassa paikassa ollessani jomman kumman kanssa kahden, mutta sitten kuitenkin väärässä paikassa. Ei vaan voi voittaa näissä geimeissä, se on pakko todeta, ja yrittää luovia tässä syyllisyysviidakossa, jossa omatunto naputtaa joka ikisessä puskassa, joka vastaan tulee.

Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, olen käynyt kuluneet päivät päässäni keskustelua siitä, pitäisinkö taaperon sittenkin loppuvuoden ajan vielä kotona. Siitähän ei ole kauaakaan, kun täälläkin pohdin kauhuissani, kuinka tulisin selviämään puolentoista kuukauden jaksosta, jonka taapero oli päiväkodista kotona. Erittäin hyvin lopulta, eikä kyse ollut edes vain hengissä selviämisestä, vaan aivan odottamattoman ihanasta ajasta kahden lapseni kanssa. Ennen äitiyslomani alkua sain perustella itselleni fläppitaulu viuhuen, kuinka on todellakin ok laittaa taapero päiväkotiin ollessani vauvan kanssa kotona. Nyt jouduin kaivamaan saman fläppitaulun esiin perustellakseni asiaa toisinpäin, koska mitään ei voi näemmä perustella vain sillä, että intuitio (näin luottamusväleihin ja p-arvoihin lähinnä uskomukseni perustavana ihmisenä kyseinen termi on minulle aika tuntematon) sanoo niin. Siispä seuraavia argumentteja heiteltiin:

  • Taapero ei saa tarpeeksi sosiaalista virikettä kotona, vaan hänestä kasvaa sosiaalinen erakko ja yhteiskunnan hylkiö, koska jatkaa päiväkotiuraansa puoli vuotta aiottua myöhemmin.
  • Taapero ei saa kotona mitään virikettä (koska salarakas), ja taantuu emotionaalisesti ja psyykkisesti leikkimään autopilotilla niillä autoillaan päivästä toiseen samoja leikkejä.
  • Taapero ei saa tarpeeksi ulkoilmaa, koska äiti ei jaksa lähteä puistoon kahdesti päivässä.
  • Taapero ei opi koskaan syömään kunnolla ruokailuvälineillä tai käymään potalla, koska äiti ei osaa opettaa. Tai jaksa.
  • Taapero joutuu joka päivä kohtaamaan hyljätyksi tulemisen tunteita katsellessaan, kun äiti sukkuloi kaksoiselämänsä keskipisteestä toiseen.
  • Vauva ei saa sellaista kahdenkeskistä aikaa kuin ansaitsisi, ja jonka isoveljensä aikanaan sai äidin kanssa.
  • Vauva niin ikään taantuu kaikilla mahdollisilla psyyken ja fyysisen kehityksen osa-alueilla, koska äiti ei ehdi, jaksa tai osaa.
  • Vauva luulee kotinsa olevan vaunukopassa, koska tulee jatkuvasti roudatuksi isoveljensä virikkeellistämiseksi kehitettyihin tapahtumiin. Vauva ei myöskään opi koskaan nukkumaan ja tulee aikuisena kärsimään unilääkeriippuvuudesta, koska on pienenä joutunut nukkumaan ties missä muualla paitsi sängyssä.
  • Äiti luulee itsestään liikoja, eikä lopulta pysty handlaamaan kotiäitiarkea kahden vaippapöksyn kanssa. Lapset kärsivät, äiti kärsii ja töistä palatessaan isä saa keräillä kaikkien mielenrippeet ja tehdä sen mitä kykenee eheän kokonaisuuden palauttamiseksi.

Näitä kaikkia uhmaten ilmoitin tällä viikolla päiväkodin johtajalle, että palailemme päivähoitoon vasta ensi vuoden puolella, ehkä maaliskuussa. Ja tiedättekös, se tuntuu parhaalta päätökseltäni ikinä! Olkoonkin, että tänä aamuna täällä heiteltiin aamupalalautasia pitkin pitäjiä ja itse laskin minuutteja siihen, että voitaisiin lähteä ajelemaan kohti kymmeneltä aukeavaa Hoplopia. Koska. Taapero nauttii kotona olemisesta, ja tuntuu siltä, että äidin kanssa pikkuveljen kesken jaettu aika on siltikin parempi, kuin ei aikaa ollenkaan (HUOM! Tämä koskee vain meidän tuntemuksiamme juuri nyt, älkööt kukaan siis pahoittako mieltään näistä ajatuksistani). Hän myös saa ikäisekseen varmasti aivan riittävästi sosiaalista virikettä niiltä ihmisiltä, jotka ovat hänen elämässään kaikkein tärkeimpiä, isovanhemmat ja kummitädit kun tapaavat häntä säännöllisesti. Me myös käymme päivittäin joko puistossa tai sisäleikkipaikoissa (ainakin siihen asti kun se 2v pamahtaa mittariin ja suolainen maksu alkaa kilahdella kassakoneeseen). Hän ei myöskään varmasti kärsi siitä, että ”joutuu” välillä leikkimään itsekseen niillä autoillaan, vaan ennen kaikkea kiireetön ja vapaa leikki saattaa ruokkia hänen mielikuvitustaan ja luovuuttaan johtaen aivan päinvastaiseen, kuin mitä olen kauhuskenaarioissani pyöritellyt. Lisäksi hän näkee, kuinka äiti rakastaa myös pikkuveljeä ja ehkäpä se luokin hänellekin turvaa – äiti on tässä. Lisäksi äidin ja vauvan vuorovaikutusta seuratessaan, saattaa taaperokin oppia tunnetaidon tai parikin, vaikkei niiden kohteena itse olisikaan. Äidin, joka ei välttämättä jaksa syksyn tullen pukea sadevaatteita kahdesti päivässä, mutta ei tarvitsekaan. Harva kai oikeasti jaksaa. Mieheni tullessa töistä kotiin taapero selostaa usein hänelle kaiken päivän aikana tekemänsä, enkä ainakaan halua uskoa, että kyseessä on listaus siitä, kuinka puisevan tylsää aikaa hän on joutunut viettämään, vaan siitä, että pienen ihmisen päivä saa merkitystä yllättävän paljosta. Ja ennen kaikkea niistä jopa prikulleen samanlaisina toistuvista rutiineista – joka päivä mainitaan nimittäin syöminen, päiväunet, leikkiminen ja niin edelleen. Ja se, että oltiin äidin sylkyssä. Enkä usko, että vauvakaan kasvaa tästä ainakaan hirveän kieroon. Hän ei ehkä vietä sylissäni koko aikaväliä 8-16, mutta saa kyllä tuntea läsnäoloni muuten. Hän nauttii jo nyt isoveljensä katselemisesta, ja voin kuvitella, kuinka muutaman kuukauden kuluttua minun viihdytysyritykseni ovat jo toissijaisia – lapsi ymmärtää kuitenkin parhaiten toista lasta. Bonuksena vauva oppii nukkumaan erilaisissa ympäristöissä, eikä hätkähdä pientä hälyä ympärillä. Ja mitä fyysiseen kehitykseen tulee, yrittää vauva varmasti ottaa mahdollisimman pian jalat alleen päästäkseen isoveljensä perään. Tai häntä pakoon.

Tänään aamulla istuin hetken aikaa sohvalla molemmat vauvani sylissäni. Toinen nukkui, toinen halusi lukea kirjaa, ja jotenkin lihassyyt käsistäni paukkuen sain tämän kombinaation onnistumaan. Tuo hetki perustelee miljoonakertaisesti jokaisen tätä syksyn järjestelyä vastaan väkisin vääntämäni argumentin. Olkoonkin, että hetken kuluttua pakka oli jälleen enemmän levällään kuin ne Jokisen eväät. Ja mitä syyllisyydentuntoon tulee, yritän taklata ajatuksen kerrallaan ja muistaa, että nekin ovat vain ajatuksia – oikeasti tässä klaarataan ihan hyvin.

Kokemuksia taapero-ja vauva-arjen yhdistämisestä? Ajatuksia päiväkotiasiaan liittyen? Tai mihin vaan?

Saako lapsiarjesta nauttia ääneen?

Taannoisena kesälauantaina kellon käydessä viittä löysin itseni leikkipuistosta lykkimässä vauhtia taaperolle sellaisessa pyörivässä härvelissä, jossa on polkupyöriä muistuttavia istuimia polkimineen. Lykittiin kierros jos toinenkin, ja välilevyt selässä rutisivat joka kierroksen päätteeksi, että tässä käydään lujaa vauhtia neljääkymppiä. Puiston aitojen ulkopuolella viheralueelle alkoi kokoontua piknik-kansaa kilisevine pusseineen ja mietin, kuinkahan paljon säälin ja myötätunnon sekaista huomiota mahdoinkaan saada osakseni. Oli aika mielenkiintoista sikäli, että muistissani on vielä varsin hyvin myös se aika omasta elämästäni ennen lapsia – ensimmäisen raskauden alusta kun on vasta 2.5 vuotta. Silloin vapautemme vuosina lasten ollessa vasta pilkkeenä verestävässä silmäkulmassa kävelimme mieheni kanssa usein sunnuntaisin läheisen leikkipuiston ohi, ja taivastelimme, kuinkahan mahtaisimme niiden (sekä kuvaannollisten että konkreettisten) kaltereiden sisälle sopeutua sitten joskus. Perheihmiset leikkipuistoissa olivat jotenkin niin ärsyttävän tervehenkisen oloisia siellä lastensa perässä hössöttäessään ja lounasta pohtiessaan, siinä missä itse saattoi miettiä vasta aamupalapizzan hakemista. Tämän muiston ollessa vielä varsin tuore olikin jokseenkin hämmentävää havaita, kuinka kaukana tuo aika oikeastaan tuntuu olevan. Ja kuinka totaalisen väärässä olinkaan ollut. Kuvittelin aina, että sopeutuisin lapsiperhe-elämään kyllä, mutta sellaisella sarkastisen realistisella tavalla, ja pitäisin kynsin hampain kiinni siitä, että lapsi tai lapset tulevat osaksi meidän elämäämme, eikä toisinpäin. Enkä suinkaan kuunaan tulisi määrittelemään itseäni ensisijassa äidiksi – se määrite saisi olla top viidessä, muttei missään tapauksessa olisi se, mitä olen.

Tuolloin lauantaina, tai nytkään, ne leikkipuiston aidat eivät kuitenkaan tuntuneet kaltereilta. Olen tietyllä tapaa hurahtanut äitiyteen ja perhe-elämään. En lastenvaatehifistelyn, sormiruokaeksperttiyden tai edes sen suhteen, että ikinä olisin niiden saamarin välikausivaatteiden suhteen ajoissa, vaan siten, että ainakin tällä hetkellä koen olevani enemmän äiti kuin mitään muuta. Tietysti jo äitiyslomalla oleminen vaikuttaa tähän katsantokantaan, mutta silti. Olen tietenkin myös vaimo, ystävä, tytär, lääkäri ja myös ihan se oma itseni, joka viihtyy omassa seurassaan silloin tällöin oikein hyvinkin. Mutta kyllä äitiys menee tällä hetkellä kaiken muun edelle, enkä oikeastaan edes osaa nolostua siitä, kuinka olenkaan kelkkani kääntänyt. Tai en tiedä voiko puhua kelkan kääntämisestä, kun en tämän saman elämäntilanteen sisällä ole muuta mieltä ollutkaan.

Elämä on muuttunut ihan hirveästi, muttei todellakaan hirveällä tavalla. Intohimoisena matkustelijana ajattelin aiemmin kauhulla, kuinka eksoottiset lomakohteet vaihtuisivat monen vuoden ajaksi Bamse-paikkoihin, ja kuinka lapsiperheille sopiva tuntui silloin lähinnä kirosanalta, joka pian ohjaisi kaikkea, mitä tekisimme. Ahdistuin siitä, kuinka tulevaisuudessa kaikki pitäisi tehdä lasten ehdoilla, käydä paikoissa joissa naperot saisivat mieleistään purtavaa, ja joka kuinka paikasta pitäisi löytyä hoitohuoneet ja leikkipaikat. Eihän sellainen elämä voisi olla muuta kuin öö, tylsää!?

Eräänä toisena lauantaina päätimme käydä pitkästä aikaa ulkona syömässä, ja vimmatun pohdinnan jälkeen päädyimme (tässä kohtaa olisin kristallipalloni kanssa viimeistään ottanut maratonin mittaisen takapakin lapsihaaveiden suhteen) Prisman Oksa-ravintolaan. Koska: sinne pääsee helposti autolla, taaperolle löytyy mieleistä syötävää buffetista ja *rumpujen pärinää keskinkertaisuuden multihuipentuman merkiksi* ruoka-ja vaippaostokset voisi hoitaa samalla reissulla. Ja kuinka voikaan olla, että olen aivan totaalisen sujut tämän kaiken kanssa! Tai en tiedä voiko niinkään sanoa, koska en tule nykyisin edes kauheasti ajatelleeksi asioita ”entisen minäni” näkökulmasta (hyi että, olen antanut äitiyden määrittää minut aivan täysin uudestaan, mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa, koska entinen minäni ei ollut aina kauhean onnellinen). Tottakai välillä sitä kaipaisi huoletonta kaupungilla hengailua ja johonkin hämärään bistroon extempore-päivälliselle istahtamista, mutta nuo hetket menevät ohitse, ja pian lapankin lautaselleni jälleen suurtalousruokaa työmiesten keskellä marketin lounaslinjastolta. Ja erittäin tyytyväisenä. Sama ideologia pätee matkailuun, jota nyt ei toki koronankaan takia olisi voinut harrastaa, mutta luulen, että olisimme pysyneet kotona tämän ajan siltikin. Muistan kuinka suunnittelimme karkaavamme viikonloppureissulle johonkin Euroopan kulttuurikaupunkiin heti, kun lapsen kehtaisi pariksi yöksi jättää. Tällä hetkellä kaipuuta matkailuun ei ylipäätään juurikaan ole, mutta luulen, että haluaisin roudata pesueeni sinnekin mukaan – ihan vain, koska nykyään nautin nimenomaan asioiden kokemisesta lasten kanssa. Ja kyllä, siellä sitä varmaan taputettaisiin ringissä Bamse-kerhossa aivan äärimmäisen onnellisena. On erittäin merkillistä kuvitella tuntevansa itsensä hyvin, ja sitten ikään kuin omaksua kokonainen uusi elämänkatsomus lasten myötä. Enkä häpeile lainkaan myöntää, että kyllä se äitiys vain on minua muuttanut ja lapset ovat mullistaneet meidän maailmamme – lapset eivät tulleet vain sivukulkijoiksi meidän elämäämme, vaan olemme saaneet perheenä opetella kokonaisen uuden tavan elää ja luonnollista se nyt kai on, että lasten ehdoilla tässä mennään ihan joka asiassa. Välillä on erittäin tervetullutta viettää aikaa myös ilman lapsia ja tehdä ns vain aikuisten asioita, mutta en jotenkin osaa ottaa sitä minään hengähdystaukona, koska en koe sellaista normaalista arjesta kaipaavani. Kai tässä jonkinlaisessa äitiyspsykoosissa ollaan sikäli, kun aivan tavallinen arki samojen tuttujen rutiinien pyörittämisineen on sitä kaikkein parasta.

Siitä huolimatta osaan myös poistua tältä uudelta mukavuusalueeltani. Nautin erittäin paljon ystävieni seurasta, ja sainkin tuossa kuluneella viikolla viettää kokonaisen illan viinilaseja pitkästä aikaa kilistellen, enkä tuollaisina iltoina suinkaan koe tarpeelliseksi jauhaa ainoastaan lapsista ja niihin liittyvästä. Voisin jopa väittää, että kykenen vallan hyvin keskustelemaan koko illan jostakin aivan muusta, vaikka ei lapsiaihe sinänsä onneksi ystäväpiirissäni mikään vaiettu aihe ole. En vain koe kohteliaaksi höpistä taaperon (ainakin omasta mielestäni hillittömän hauskoista – tätäkään asiaa en voinut aiemmin ymmärtää, koska lapset pääsääntöisesti eivät mielestäni olleet kovin hauskoja, vaikka niin väitettiinkin) touhuista muutamaa hetkeä pidempään, enkä koe noina hetkinä sille tarvettakaan. Vaikka tästä elämänvaiheesta suuresti nautinkin, on erittäin tarpeellista ja ihanaa saada puhua jostakin aivan muustakin. Kuitenkin on mielestäni tärkeää, että koen niin lapsettomien kuin lapsellistenkin ystävieni seurassa olevani tervetullut myös niiden lapsikuulumisteni kera, ja että niitä myös kysytään. Pyöriihän elämäni tällä hetkellä varsin pitkälti kotiäidin roolin ympärillä, joten siinä missä minä kysyn ystäviltäni työkuulumisia, koen tärkeäksi, että myös minun kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Nyt kun tätä kirjoitan, asia kuulostaa itsestäänselvältä, mutta tiedän ettei niin aina ole, mitä tulee ystävyyssuhteisiin tilanteissa, joissa toisella osapuolella on lapsia ja toisella ei. Olen ollutkin onnekas!

Hieman samaan kategoriaan menee mielestäni sellainen outo tapa, joka joillakin pariskunnilla tuntuu illallisdeiteillään olevan: lapsista ei ole sallittua puhua. Ymmärrän idean tämän taustalla, mutta mielestäni on merkillistä, että ensinnäkin niin paljon arkea koskettava aihe rajattaisiin kokonaan keskustelun ulkopuolelle, ja toiseksi, mielestäni on mahtavaa saada keskustella näistä tuotoksistamme mieheni kanssa. On mielenkiintoista analysoida taaperon käytöstä ja jutella siitä, kuinka kummatkin koemme tietyt arjen tilanteet tai ylipäätään, kuinka koemme itsemme ja toisemme uudella lailla järjestyneessä palapelissämme. Mielestäni perhe ja lapset ovat niin vahva osa meitä, niin yksilöinä kuin pariskuntanakin, että olisi aivan luonnotonta tehdä sääntö, ettei lapsista keskusteltaisi vaikkapa illallisen aikana tai viinilasillisen äärellä. Taustalla kummittelee monella varmasti se pelko, ettei sitten muuta puheenaihetta olisikaan, mutta minä näen asian nimenomaan niin, että arki hurahtaa ohi niin kamalalla vauhdilla, että on aivan ihanaa välillä istahtaa alas, ja puida oikein ajan kanssa, mitä kaikkea elämässämme on tällä hetkellä meneillään. Koska tätähän se on, eikä sitä tarvitse mielestäni pelätä. Olisihan se nyt pinnallisempaa keskustella lasten kanssa vietetyn ajan ulkopuolisista hetkistä, siis mieheni bussimatkasta töihin, työpaikkalounaasta, minun somehetkestäni lasten mentyä nukkumaan. Edes vessareissuista minulla ei olisi kerrottavaa, kun se taapero istuu sylissäni silloinkin.

Olen pohtinut paljon, mitkä seikat tekevät tästä lapsiarjesta niin nautinnollista, enkä ole aivan yksiselitteisestä vastausta vielä löytänyt. Tietenkin jo ylipäätään toisesta ihmisestä huolehtiminen ja siinä onnistuminen tuovat ihmismielelle tyydytystä. On ihana kuulua isompaan yksikköön kuin mitä itse tai vaikkapa pelkkä parisuhde on. On todella jännittävää nähdä omissa lapsissaan omia ja puolison kasvonpiirteitä ja jopa eleitä, enkä voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun myös tuttuja luonteenpiirteitä alkaa putkahdella esiin. Toivottavasti pääosin hyviä sellaisia. On ihanaa seurata lapsen persoonan kehittymistä ja kliseisesti sitä, kuinka joka ikinen päivä he oppivat jotain uutta. Olla ylpeä, kun oma lapsi ojentaa pallomeressä pallon toiselle lapselle tai lohduttaa veljeään sanomalla ”ei hätää vauva”. On parasta kikattaa yhteen ääneen oman lapsensa kanssa jollekin aivan järjettömälle asialle, mitä tuo on kulloinkin saanut päähänsä tehdä ja ihmetellä, kuinka noin pieni voi olla samaan aikaan niin kekseliäs, hauska, huumorintajuinen ja fiksu. On huippua antaa lapselle uusia kokemuksia, aivan pieniäkin sellaisia, kuten ensimmäinen jäätelötötterö tai visiitti kotieläinpihalle. On sydäntä puristavan ihanaa saada olla se, johon taapero tukeutuu pelottavien ja hieman jännittävien tilanteiden äärellä, ja kuinka leikkinsä tohinassa muiden lasten keskellä hän osoittaa ja hihkaisee ”äiti”. On myös aika hellyyttävää, että saan nykyisin istua vessassa joka ikinen kerta taapero sylissä, koska ilmeisesti äitiä kaivataan nyt joka hetki. On lämmittävää kesken pyykkienlaiton tulla haetuksi mukaan autoleikkeihin, ihan vain siihen viereen istumaan, koska niin on kaikkein paras.

Kaiken tämän ohella on paljastunut myös sellainen asia, jota en olisi ikinä osannut tässä mittakaavassa odottaakaan. Nimittäin se, kuinka joka ikinen päivä saa tehdä tutkimusmatkan omaan tunnemaailmansa, sillä jokainen taaperon läpikäymä harmi, pettymys ja ilo pakottavat itsenikin peilaamaan omaa reaktiotani, reflektoimaan aiheuttamaa tunnetilaa ja sen takana piileviä vaikuttimia. Ja tämä jos mikä on hedelmällistä, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Puhutaan usein, että lapset kasvattavat myös itseä, ja aiemmin luulin sen tarkoittavan lähinnä vastuuntuntoa ja sen sellaista, mutta ainakin omalla kohdallani koen, että käyn tässä kaiken aikaa myös omaa itseäni ja omaa pääkoppaani niin intensiivisesti läpi, että olen jo nyt vajaassa kahdessa vuodessa oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen sentään istunut psykoterapeutin sohvalla yli kolme vuotta. Jos jo yhden lapsen kanssa tutkimusmatka on ollut näin upea, en malta odottaa, minkälaisia kerrostumia ja oivalluksia saakaan aikaan se, että nyt heitä on kaksi. Saada seurata tätä jo nyt mieletöntä kehitystä aina vain aitiopaikalta käsin. Saada ohjata kohti terveen itsetunnon, eheän minäkuvan ja oikeaan suuntaan kehittyvän tunnemaailman ja joustavan mielen suuntaan. Saada asettua rinnalle vaikeina hetkinä ja saada pieni uskomaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja ennen kaikkea saada tuntemaan olonsa niin turvalliseksi kuin se vain suinkin on mahdollista. Ihmetellä yhdessä elämän ja tunteiden kirjoa ja antaa luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Kaiken tämän jälkeen kuuluisi varmastikin jatkaa sillä sanalla mutta, ja todeta nyt vähintään pienen listan verran niitä vanhemmuuden raskaita puolia. En kuitenkaan aio niin tehdä, koska jokainen yllä luettelemistani esimerkeistä peittoaa mennen tullen yksinäänkin liudan niitä vaikeampia asioita. On kuitenkin ihmeellistä, että hiukan jännitän tämän ylitsevuotavan hehkutuksen julkaisemista, koska luulen tällaisen kirjoituksen ärsyttävän melko suurtakin yleisöä. Miksi näin on, en tiedä. Voi hyvin olla että olisin itsekin ärsyyntynyt vastaavasta vielä kolmisen vuotta sitten, enkä osaa siihenkään vastata, että miksi. Kyllähän itsekin ajattelin, että lapsistaan kaiken aikaa someen postaavat ihmiset ovat jotenkin kummallisia, ikään kuin heillä ei elämässään muuta olisi. Ja kaikkein pahinta oli lukea ihmisten kirjoituksia siitä, mitä heidän lapsensa olivat kulloinkin sutkautelleet. Se oli ärsyttävää, myös silloin, kun lapsihaaveet alkoivat jo konkretisoitua. Ehkä se vaikutti jotenkin teennäiseltä tai jotain. Mutta niin sitä vain on nöyrästi todettava, että kyllä nämä lapset ovat omalla kohdallani olleet suurempi onni kuin olisin koskaan voinut kuvitella ja olen saanut enemmän kuin koskaan olisin saattanut toivoa.

Tuntuu välillä, että lapsiarjen ihanuudesta on sallittua puhua vain sellaisilla foorumeilla, jotka koostuvat muista tähän kulttiin kuuluvista lastensa ehdoilla nauravia nakkeja tilailevista tossukoista. Kaikkialla muualla koen, että vähintään siinä sivulauseessa odotetaan kuultavan niitä raskaita puolia ja taivasteltavan sitä kakkavaippojen määrää (laskin, tänään olen vaihtanut yhteensä kolme, aikaa meni tähän yhteensä kolme minuuttia, eli 0.21% koko vuorokaudesta). Ilmoittaessani olevani suhteellisen pian uudelleen raskaana, suurin osa onnentoivotuksista jatkui jotenkin, että ”no onhan siinä sitten hommaa” tai että ”kyllä sitä sitten kiirettä pitää”. No ei tässä nyt varsinaisesti laakereillaan tule kyllä levättyä, mutta miksei yksikään kommentti voinut olla yhtään positiivisempi? Ikään kuin en olisi siinä toisen lapsen kohdalla tiennyt, mihin noin suunnilleen olisin ryhtymässä, ja kun itselläni johtoajatuksena oli vain, että ”ihanaa, kun tulee toinen lapsi, ensimmäisenkin kanssa on ollut niin mahtavaa, että huippua saada vielä toinen”.

Kyllä siihen pakolliseen arjen pyörittämiseen, lasten ruokkimiseen, vaatettamiseen ja kaikkeen muuhun menee aikaa, mutta ei kai kukaan miellä omaakaan elämäänsä (toivottavasti ainakaan) ainoastaan sen kautta, mitä tulee suuhunsa laittaneeksi tai kuinka monta kertaa päivässä käy vessassa, vaikka niihinkin varmasti uppoaa hetki jos toinenkin. Miksi siis lapsiarkea pitäisi tarkastella ainoastaan tästä näkökulmasta, kun se kuitenkin on niin paljon kaikkea muuta? Onhan se raskasta, mutta on siinä niin paljon kaikkea hyvääkin, on melko tyypillinen lausahdus pikkulasten vanhempien suusta, enkä jotenkin osaa edes sanoittaa, kuinka paljon ärtymystä tuo lausahdus minussa herättää. Lähinnä siksi, että tuohon tyyliin odotetaan puhuvan. Ikään kuin pitäisi vuodesta toiseen perustella haluaan lisääntyä, ja kuinka ympärillä oleva ihmismassa oikein odottaa saavansa todistaa, kuinka se lapsiarki on niin kamalan raskastamitäs minä sanoin. Ei se minusta ole . Ymmärrän tietysti, jos jonkun mielestä on (onhan minun helppo olla tätä mieltä, kun ympärillä on hyvä tukiverkko ja elämän puitteet ovat muutoin kunnossa) mutta pointti ei olekaan se, onko lapsiarki jonkun mielestä raskasta, vaan kuinka niin automaattisesti oletetaan, ja kuinka perhe-elämästä nauttiminen tulkitaan vähintäänkin omituiseksi. Itsekin tein niin, eikä sitä edes hävetä myöntää, vaan lähinnä se saa minut tarkastelemaan tätä asiaa vieläkin laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, koska ei minulla varsinaisesti koskaan ole ollut mitään lapsia tai lapsiperheitä vastaan. Jossakin tuon asenteen täytyy piillä. Ja niitä lapsia kun vielä kehoitettiin tekemään, oli talkoot ja kaikki. Niihin me ainakin olemme osallistuneet kuluneen kahden vuoden aikana. Tosin siitä olen unohtanut tuntea huonoa omaatuntoa, että ilmastonmuutoksen kannalta olemme juuri tehneet pahimman mahdollisen teon. Ja vielä kahdesti.

Tämän tekstin tarkoitus ei suinkaan ole tehdä lapsista, niiden saamisesta tai lapsiperhe-elämästä mitenkään ylivertaista verrattuna toisenlaiseen elämään ja ymmärrän vallan hyvin, jos joku ei halua lapsia lainkaan. Olen lukenut aiheen tiimoilta useampia tekstejä ja kirjoja, enkä koe kaikesta tästä julistuksestani huolimatta, etteikö ihminen voisi olla onnellinen ilman lapsia tai perhettä. Tai että ihminen saisi kokea vasta lasten myötä tietynlaisen onnen tai että vasta silloin tietää mitä rakkaus on. Näitä kaikkia on mielestäni mahdollista kokea myös muutoin, ja onhan myös ihmisiä, jotka katuvat sitä, että tulivat saaneeksi lapsia. Senkin voin ymmärtää. Tietenkin tulee olla myös hyvin sensitiivinen sen suhteen, että tahatonta lapsettomuutta on hyvin paljon ympärillämme, enkä koskaan tarkoituksenmukaisesti haluaisi hihkua omalla onnellani tuottaen toisille pahaa mieltä. Lähinnä tarkoituksenani oli tuoda esille sitä, kuinka omalla kohdallani tämä koko homma pääsi yllättämään kokonaisvaltaisuudellaan ja antoisuudellaan niin jättimäisesti, että olen aivan ällikällä lyöty. Siltikään ei koskaan tulisi mieleeni tuputtaa kenellekään ajatusta lapsista tai perheen perustamisesta, ainoastaan kysyttäessä tai jonkun sitä vaihtoehtoa ääneen pohtiessa saatan todeta, että itselleni tämä on ollut, kliseistä jälleen, parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Koska niin se on.

Mielipiteitä aiheesta otetaan mielenkiinnolla vastaan!

Kesäisiä kuulumisia + lapsiperheen vinkit Kesä-Tampereelle

Ai että, kyllä se kesä on ihmisen parasta aikaa, sanoo jopa tällainen vannoutunut syksyihminen. No, ainakin tällainen lämmin ja aurinkoinen kesä! Useampi puolivalmis postauskin köllöttelee tuolla luonnoskansiossa, mutta ei vaan tunnu riittävän aika niiden viimeistelemiseen sitten millään. Ajattelin siis tehdä paluun tahattomalta kirjoitustauolta ihan vaan perinteisen kuulumispostauksen merkeissä.

Taaperon ja vauvan kanssa ollaan vietetty arkea tässä jo useampi viikko ja hengissä ollaan edelleen! Rutiinit alkavat hahmottua, eikä ihan tiskirättioloon tarvitse enää iltaisin havahtua, mutta kyllä sitä silti tuntee päivän aikana tehneensä. Rapiat 12000 askelta kertyy mittariin ihan peruspäivänäkin, joka ei siis sisällä vielä välttämättä edes vaunulenkkiä. Varsinaisia lenkkejä ei meinaan tuplilla tule juurikaan tehtyä, sen verran raskas setti se on työnneltäväksi, joten olen nauttinut vaunuttelusta lähinnä sitten niinä päivinä, kun taapero on mummulassa hoidossa.

Päivät tässä kotona jakaantuvat melko tarkasti aamupäivään ja iltapäivään, etenkin nyt, kun taapero on palannut takaisin normaaliin päiväunirytmiinsä ja ottaa tirsat noin kello 13-15. Vauva viihtyy huonosti muualla kuin sylissä, autossa tai liikkuvissa vaunuissa, joten kaikkien mielenterveyden kannalta hyväksi ratkaisuksi on osoittautunut olla liikekannalla jompikumpi puolikas päivästä. Kotoilu on toisaalta kiireettömän leppoisaa, mutta kesällä sitä kaipaa myös syksyä enemmän ihmisten ilmoille, etenkin kun se näin koronan varjossa onnistuu myös pitkälti ulkosalla.

Kova helle vertautuu lasten kanssa kyllä melkein sadepäivään, eli kaikkein kuumimpina päivinä joudutaan pakenemaan sisätiloihin ollaksemme siellä ihmisten ilmoilla. Onneksi aamupäivisin on vielä kohtuullisen väljää kesälomista huolimatta, ja ihmiset tuntuvat noudattavan maskisuositusta ihan kiitettävästi. Suosikki pakopaikaksemme helteellä on muodostunut Hoplop. Alle 2-vuotiaat kun pääsevät ilmaiseksi, voi hyvin tehdä lyhyemmänkin visiitin, etenkin, kun motaria pitkin hurauttaa Pirkkalaan viidessä minuutissa. Vauvakin on toistaiseksi viihtynyt siellä vaunuissa taaperon purkaessa tuota loputonta energiaansa, eikä se vauvan ruokintakaan taaperon riekkuessa pallomeressä miksikään mission impossibleksi onneksi ole osoittautunut. Toinen kiva paikka tämänikäiselle on Koivistonkylän Prisman yläkerrassa oleva Lastenkupla. Iso leikkialue kiipeilypaikkoineen, pomppulinnoineen ja trampoliineineen on omasta mielestäni tämänikäiselle jopa Hoplopia kivempi (etenkin kun on itse vaunujen kanssa mukana, eikä voi möyriä joka tunneliin ja koloon mukaan). Paikasta instagramissa mainitessani kävi ilmi, ettei kovinkaan moni ollut tästä tietoinen, joten suosittelen testaamaan! Ainoina miinuksina yli 1-vuotiailta korkeahko 8 euron pääsymaksu ja vain kolmen aamupäivän aukiolo viikossa (käsittääkseni kentällä on ohjattuja tunteja sitten muulloin).

Myös kauppakeskuksiin on tullut paettua hellettä, ja onneksi tuo vanhempikin energiapommi viihtyy rattaissa istuskellen sen pari tuntia, minkä maksimissaan yleensä olemme liikkeellä. Ratina on melkein ykkösvalinta hyvien lastenhoitohuoneiden, kivan kauppavalikoiman ja ruokakauppojen vuoksi – tällä kokoonpanolla ei todellakaan huvita pysähtyä erikseen vielä marketissa jonkun banaanitertun takia. Ratinan pihalla on lapsille suunnattu leikki-/kiipeilyalue, joka saattaisi pikkuhiljaa kiinnostaa taaperoakin, vaikkei siellä tuon ikäinen voikaan oikein muuta kuin juoksennella. Myös taaperon hoitopäivinä piipahdan usein Ratinassa kahvilla vauvan kanssa. Rakastan järvenrantareittiä Hatanpäältä keskustaan ja usein vaunuttelenkin vauvan unille ensin ja sitten nautiskelen kaikessa rauhassa vakioyhdistelmäni, eli Espressohousen tomaatti-mozzarellapatonki ja jääkahvi. Näitä on tullut vedettyä kesän aikana meinaan yksi jos toinenkin. Lastenvaatekirppis Into on myös yksi vakkarikauppojani: siistejä käytettyjä vaatteita kohtuullisin hinnoin. Ja kyseessä ei ole mikään yhteistyö, sattumoisin Ratinasta vaan on kehkeytynyt melkoisen visiteerattu kohde meidän taloudessamme ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että kivijalkakauppojen ovet tuulikaappeineen ovat yleensä aivan mahdottomia tuplarattaiden kanssa. Muita lastenkirppiksiä Tampereella on Linnainmaan Citymarketin yhteydessä MiniPanda ja Kauppakadulle auennut Utelias soppi. Koivistonkylän Prisman Kirpputori Silinteri on yksi omia suosikkejani, löytyy kaikenlaista laidasta laitaan, myös niitä lastenvaatteita, ja myyjät ovat myös kirppiksen löytäneet – valikoima on tosi hyvä yleensä ja hinnat matalat verrattuna esimerkiksi Radiokirppikseen, jossa usein törmää niihin ”melkein uusiin” Henkkamaukan tunikoihin kympin hintalapulla.

Hatanpään arboretum on myös yksi kierrellyimpiä paikkoja kuluneen kesän aikana. Järvenrantaa seuraileva rantareitti on kenties yksi Tampereen kauneimpia ja näin kesällä tietysti kukkapuutarha on upea. Alueella on lukuisia varjoisia nurmialueita piknikejä ajatellen, yleinen siisti vessa ja Arboretumin kesäkahvila, joka tosin aukeaa vasta kello 11. Vahva suositus myös tälle! Taaperokin rakastaa paikkaa ja ainakin sen sadettajia. Kirmasi nimittäin yhtenä päivänä kaikki vaatteet päällä hiukan kylpemään sellaisen alle. Onneksi oli pari harsoa ja vaihtovaatteet mukana, kun hetkeä myöhemmin kannoin vettä valuvan, onnessaan kikattavan poitsun noin kymmenen kiloa painavan vaippansa kanssa puolipakolla rattaisiin. Itsekin nauroin vedet silmissä, ja ohikulkijat myös, – toivottavasti kukaan ei sentään erehtynyt luulemaan, että pihiyksissämme kylvetämme lapsemme kaupungin kastelujärjestelmän alla.

Muuten aika on mennyt pitkälti leikkipuistoissa (aidattu puisto on ehdoton ja näistä parhaat ovat Emil Aaltosen puisto, Sorsapuisto ja Pikku Kakkosen puisto), Tammelan torilla kahvitellessa ja kyläillessä. Tammelan tori on nostanut todella paljon profiiliaan lounaspaikkojen suhteen, ja perinteisten muikkujen lisäksi valikoimaa on paljon. Erityinen suositus seuraaville ruokakojuille: An Nam (vietnamilainen), Tapioca Soul (brasilialainen) ja La Negrita (meksikolainen). Iltaisin ollaan kotihengailun lomassa piipahdettu usein uimassa. Lapsiystävällisiä uimarantoja Tampereella on paljon, ja näistä lemppareimmat taitavat olla Lahdesjärvi, Alasjärvi, Peltolammi ja Rauhaniemi. Kahdessa viimeisessä on kunnon vessat ja kesäkioskit, kaikissa matala hiekkapohjainen ranta. Ruuhka-aikaan Peltolammilla on tilavin parkkipaikka, Rauhaniemestä sitä saa joskus metsästää useamman minuutin. Taaperosta on kehkeytynyt ihan järjetön vesipeto, joka lutrailee vedellä matalassa rantavedessä aina siihen pisteeseen asti, että joutuu kalisevine hampaineen väkisin poiskannetuksi. Miehen kanssa molemmat rakastamme uimista ja vettä, joten on ollut ihanaa seurata, kuinka toinen nauttii vedessä olemisesta, vaikka edellinen kosketus veteen oli puolitoista vuotta sitten vauvauinnissa. Tampereen maauimala on vielä testaamatta ja suunnitelmana on ehdottomasti kärkkyä syksylle paikkaa perheuintiin.

Viime viikonlopun vietimme isovanhempien vuokraamalla mökillä isommalla porukalla ja olipahan ihanaa, että pieni breikki tähän kotoiluunkin saatiin. Sen kummempia reissuja ei ole nimittäin suunnitteilla, sillä mies on koko kesän arkipäivät töissä. Lisäkädet ja – sylit olivat kaiken aikaa apuna lasten kanssa ja etenkin taapero nautti sydämensä kyllyydestä sukulaistensa seurasta ja siitä, että sai kirmata alasti pihalla aamusta iltaan. Ensimmäinen yö meni tosin aivan harakoille, kun pimeään huoneeseen tottunut poika kukkui 04-07 ja veljensä sitten pitkälti muun ajan. Aiemmin lueskelin juttuja, kuinka lapsiperheet pakkaavat jätesäkit matkalle mukaan pimentääkseen tarvittaessa ikkunat, ja ajattelin, että eiköhän tuo nyt mene hiukan överiksi. No en ajattele enää! Toisen yön taapero nukkui mummun ja papan mökissä, ja kaikki saivat oikeasti kunnolla nukuttua – ensi kerralla katson, että ensimäisenä viikonloppukassista löytyy rulla jätesäkkejä. Viikonloppu oli aivan ihana, uimista ja saunomista kerta toisensa perään, hyvää ruokaa, lämmin kesä ja kiireetön mökkitunnelma – aivan parasta.

Vauvan hakiessa vielä omaa rytmiään varsinainen oma aika on melkeinpä olematonta, mutta lasten kanssa olemiselta liikenevän ajan olen lähinnä kuopinut pihamaata uuteen uskoon. On raivattu ja reunustettu perennapenkkiä, hoivattu kesäkukkia, siirrelty kuunliljoja paikasta toiseen, nypitty rikkaruohoja uudestaan ja aina vain uudestaan, ja kaivettu veren ja hien kyllästämä luonnonkivipolku pihamaalle. Viimeisimpänä sain päähäni kyllästyä joka paikan vallanneeseen tarha-alpirykelmään ja repiä koko komeuden juuriaan myöten pois. Ja niitä juuria meinaan oli, kun kyseinen pikku perkele oli alunperin lykätty maahan luultavimmin siinä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Vaikka hommaa on riittänyt (ja riittää edelleen), nautin suuresti pihalla puuhastelusta, enkä lainkaan ihmettele, miksi japanilaiset niistä puutarhoistaan niin kohkaavat. Harvan asian äärellä pystyy rentoutumaan niin hyvin, ja mikä parasta, työnsä jäljen oikeasti näkee. Tietysti lasten myötä tämäkin asia on saanut vielä kauaskantoisempaa merkitystä, kun näkee, kuinka taaperokin nauttii omasta pihasta ja napsii viinimarjoja suoraan pensaasta (ja repii äidin vaivalla hengissäpitämän hortensian ainoita ei-kuukahtaneita kukkia). Olen katsellut koko kesän erinäisiä pihaohjelmia ja ideoita olisi vaikka muille jakaa – onneksi mieskin ymmärtää luottaa kulloisiinkin visioihini ja kärrää mukisematta selkä vääränä kymmeniä kiloja antiikkipihakiviä ja multasäkkejä niille osoitettuihin paikkoihin. Itse kun vielä muistaisin, että nuo ohjelmissa toteutetut pihamuodonmuutokset on tehty yleensä konetyövoiman avulla ilman jaloissa pyöriviä lapsia ja terassinovista karkailevia kissoja. No, hiljaa hyvä tulee, sekös jos mikä sopii tällaiselle kaikkitännehetinyt-luonteelle.

Kesä on tähän mennessä ollut paras aikoihin. Välipalaksi syötyjä jätskejä, iltauinteja, kiireettömiä kävelyretkiä ja luonnon ihmettelyä taaperon silmin. Paljon leikkiä, paljon mansikoita (ja mansikkatahroja vaaleassa sohvassa) ja huomiselle jätettyjä velvollisuuksia. Liian lyhyitä yöunia, kun ei vain malta lähteä terassilta nukkumaan. Vauvantuoksuisia hetkiä ja päiväunia kainalokkain vauvan kanssa. Paljon kuitenkin myös rutiineja, koska ne nyt vain pitävät tämän arjen kasassa edes jotenkin – näihin ajattelin palata omassa postauksessaan, kunhan vain tältä kesältä maltan.

Paljon on vielä tekemättä, ja ainakin seuraavat odottelevat vielä toteutumistaan. Tästä kenties muutama vinkki muillekin lapsiperheille kesätekemiseen:

  • Särkänniemi ja Angry Birds-puisto
  • Koiramäki
  • Laukon kartanon brunssi
  • Lastenkulttuurikeskus Rulla
  • Siirin kahvila Lempäälässä
  • Pappilan laavu (huhu kertoo, että vaunuilla pääsee)
  • Niitty-Seppälän tai Kiviniityn kotieläinpuisto

Kesä jatkuu toivottavasti pitkälle elokuulle, joten lisää vinkkejä taaperoystävällisestä kesätekemisestä otetaan avosylin vastaan!

Taaperon ja vauvan kanssa kolmisin – kuinka tästä selviää hengissä?

Kello on 12.32, otin juuri maailmanluokan riskin ja siirsin sitteriin nukahtaneen vauvan sänkyynsä. Ei olisi kannattanut, kainalohommiksi meni. Taapero kiekuu omassa sängyssään, mutta yrittäköön hetken vielä unta.

Mun arkiviikkoni koostuu kahdenlaisista päivistä: niistä joina olen vauvan kanssa kahdestaan (tiistai ja torstai, taapero on tällöin mummulassaan) ja niistä, jolloin olen molempien vaippapöksyjen kanssa kotona. Vauvapäivinä kauppakeskuksen kahvilassa jäälattea siemaillessani saatan vilkaista vaunuissa sikeästi nukkuvaa vauvaa ja ajatella, että eihän tämä kahden alle kaksivuotiaan kanssa eläminen ole kovinkaan vaikeaa. Siispä ajattelin aloittaa tämän tekstin hetkenä, jolloin olen varsin toista mieltä ja hakea vaikkapa täältä omasta blogistani muistutteen silloin, kun erehdyn näin harhapäisesti kuvittelemaan. Vauvan ja taaperon kanssa eläminen on armotonta kamppailua aikaikkunasta toiseen siirtymisen kanssa, ja ei, kaksi ei todellakaan mene siinä missä yksi. Ei sinne päinkään.

”Onhan niistä sitten seuraa toisilleen”, argumentoin miehelleni, kun pohdimme elämää kahden lapsen kanssa alle kahden vuoden ikäerolla. No niin on, sitten joskus kahden vuoden päästä. Nyt ainoa, jolla ei ole seurasta puutetta, olen minä. Vauva pitää seurastani niin paljon, että olen varma, että se on opetellut kiskaisemaan tuttinsa suustaan vain, jotta ilahduttaisin sitä seurallani tämän tästä. Myös taapero arvostaa läsnäoloani ja näyttää sen kaivelemalla eteisen laatikostot läpi sillä välin, kun metsästän sitä tuttia kuudettatoista kertaa vauvan sängystä. On mukavaa olla haluttua seuraa!

Lisäksi olin mielestäni valmistautunut siihen, että tulisin kokemaan riittämättömyyden tunnetta kahden pienen kanssa ollessani. Se valmistautuminen oli yhtä kuin olisin valmistautunut sotaan leikkimällä vesipyssyllä. Riittämättömyyden tunne nimittäin ampuu kovilla ja kovaa, joka ikinen kerta vauvan joutuessa huutamaan hieman pidempään maitoansa, kun olen jumissa kakkavaipan vaihdossa. Tai kun syötän sitä maitoa ja taapero ilmoittaa haluavansa sylkkyyn lukemaan kirjaa. Siis ihan hirveää, miksei minulla ole neljää kättä ja kahta syliä?

Koska olen näemmä uudessa kyselyiässä, tiedustelisin käsiasian lisäksi myös, että miksi ihmeessä vauvan ”se vain nukkuu ja syö” – vaihe päättyy sillä siunaaman hetkellä, kun isyysloma tulee päätökseensä? Sen jälkeen vauva myös itkee, yleensä aina silloin, kun tarvitsisin todellakin edes ne kaksi hyödytöntä käsiksi nimettyä ulokettani. Silloin kun ne ovat vapaana, vauva yleensä nukkuu kuin pieni enkeli. Vauva myös tarkastelisi mielellään jo ympäröivää maailmaa, vain ja ainoastaan sylistä käsin tietenkin – onneksi myin kantorepun esikoisen jäljiltä tarpeettomana, idiootti minä.

Esikoisen kohdallahan ahdistuin valtavasti siitä, kuinka en osannut oikein vuorovaikuttaa ja viihdyttää häntä pikkuvauva-aikana. Nyt toisen vauvan kohdalla ei ole paljoa tarvinnut sentään tällä asialla päätään vaivata: vauva raijataan mukana siihen huoneeseen missä kulloinkin ollaan, ja luotetaan siihen, että se viihtyy. Se on ainakin tullut nimittäin selväksi, että vauva kyllä ilmoittaa selvästi sitten kun se ei enää viihdy.

Taapero jäi tosiaan päiväkodista reilun kuukauden mittaiselle lomalle, ja pohdin edelleen, kuinka ihmeessä tulen selviämään hengissä tästä kesästä ja niistä päivistä, kun olen näiden kanssa yksin. Olen havainnut, että kotona oleminen on tällä kombolla kaikista stressaavinta. Taapero siirtyy tihutyöstä toiseen heti, kun silmä välttää, ja itse juokset perässä kädettömänä vauva sylissä ja toistelet kuuroille korville kaikuvia kieltoja toisensa perään. Stressitasosta kertonee jotain se, että viime viikollakin katsoin vähemmän stressaavaksi vaihtoehdoksi lähteä Prismaan tekemään viikon ruokaostokset, jotta saisin aikavälin aamiainen – lounas kulumaan jouhevasti. Tuplarattaissa nämä nimittäin sentään pysyvät paikoillaan.

Nyt kello on 21.33 ja tämä on ensimmäinen tauko tuon puolen päivän jälkeen. Silloinkaan taapero ei lopulta nukahtanut, vaan päiväunet otettiin kauppareissun jälkeen lopulta autossa. Tälle päivälle tuli lopulta pituutta 14 tuntia aivan yhtäjaksoista ja täyttä työtä – aivan ihanaa sellaista sellaista – mutta myöskin aivan hemmetin raskasta.

Onneksi noin pääpiirteissään jokainen päivä on edellistä helpompi henkisesti. Noin viisi viikkoa sitten olin ensimmäistä kertaa miehen kaupassa käynnin ajan kotona poikien kanssa kolmistaan. Tuo vajaa tunti oli pitkä kuin nälkävuosi ja hikikarpalot valuen huokaisin, kun avain kääntyi viimein lukossa miehen kotiinpaluun merkiksi. Nyt vaippapöksyjen kanssa menee, ei helposti, mutta hengissä selviten, jo kokonainen päivä ja uskon, että rutiinien muodostuessa ja vauvan kasvaessa tämä sujuu jo, no, rutiinilla. Onneksi terveyskeskustyössä ja paljon terveyskeskuspäivystystä tehneenä hoidon tarvetta arvioiva silmäni on harjaantunut siinä määrin, että näiden taitojen implementointi taapero- ja vauva-arkeen sujuu kuin itsestään: suurin kakkakatastrofi ja (kirjaimellisesti) kiljuvin nälkä hoidetaan ensin, pahimman ruuhkan sattuessa tehdään vain välttämättömimmät hengissä pysymistä edistävät toimenpiteet, ja hyvin usein täyden varmuuden sijaan pelataan todennäköisyyksillä. Onneksi ainakin joskus osun oikeaan. Toivon tietysti, että töissä näin olisi käynyt useamminkin, uhmaikään siirtynyt taapero kun osoittaa, että onnistumisprosenttini on täällä kotona aika matala. Tällä hetkellä suurin osa taaperon syömiseen kohdistuvasta kanssakäymisessä hikoiluttaa enemmän, kuin Super Marion loppuvastuksen kohtaaminen yhden jäljelle jääneen elämän kanssa. Esimerkki: yhtenä päivänä tarjolle esitettiin pillimehua, jota odotettiin kädet ojossa hihkuen. Kunnes. Kunnes mieheni kömpelyyttään kehtasi sihdata pillin erehdyksessä pojan ylähuuleen. Siihen jäi mehu ja tilalle tuli tunnin raivari. Vastaavanlaisia tilanteita on mahtunut viime viikkoihin lukemattomia, ja ylipäätään noin niinkuin kaikki loukkaa verisesti. Tänään viime töikseni kysyin nukkumaan mennessä, että oliko kiva päivä. Vastauksesi sain lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Ei kai”. No ei siinä sitten, ei tässä yritettykään.

Vastauksena otsikon kysymykseen: en todellakaan tiedä. Arvelen kuitenkin, että tämä hektinen elämänvaihe vaatii nyt itseltäni rentoutta ja kykyä olla vaatimatta liikoja – niin itseltäni kuin sen enempää muiltakaan. Luon itselleni helposti paineita siitä, että kodin tulisi olla siistinä kaiken aikaa, ja murehdin, jos vieraille ei ole tarjota itse tehtyä tarjottavaa. En ole mikään matonhapsuja oikova siivousnatsi, mutta sekaisessa kämpässä tuntuu, että ajatuksetkin ovat sekaisin. Kuitenkin kesken päivän siivoaminen on osoittautunut aivan älyttömän turhaksi ajankäytöksi, sama sotku on edessä illalla joka tapauksessa, ja vieraatkaan tuskin pahoittavat mieltään valmispullista. Ennen kaikkea haluan olla oikeasti läsnä ja nauttia tästä saamarin kaaottisesta, mutta tähänastisen elämäni ihanimmasta ajanjaksosta kaikin siemauksin, ja tiedän, ettei se onnistu, jos kaiken aikaa syrjäsilmällä vilkuilen tiskipöydälle kasautuvaa tiskivuorta. Vaatimustason rimaksi voisi riittää nyt ensialkuun se, että päivän päätteeksi vaippapöksyillä olisi vatsassa ruokaa ja kuiva vaippa, sekä edes jonkin verran ulkoilua tai muuta mielekästä tekemistä takana. Sen lisäksi tosiaan, että lasken vaatimustasoa omalla kohdallani, on tärkeää yleisen ilmapiirin vuoksi pyrkiä tekemään niin myös muiden kohdalla. Taaperon raivarit ja älytön eipäsjuupas-meininki on huomattavasti helpompaa sietää, kun pysähtyy hetkeksi katsomaan maailmaa hänen silmiensä kautta. Ei ole niin helppoa olla väsynyt ja kiukuta kaikesta mahdollisesta vastaantulevasta ja joutua katsomaan vierestä, kun äiti heijaa vauvaa edestakaisin ison osan ajasta. Ei ole myöskään helppoa olla pieni vauva, joka ei osaa ilmaista itseään muuten kuin itkemällä, eikä myöskään ole helppoa käydä töissä ja tulla sieltä kokonaiseksi illaksi pyörittämään tätä sirkusta. Kuten olen aiemminkin todennut, huumorilla pääsee pitkälle, ja harva asia nyt oikeasti on sellainen, että maailma romahtaa, jos se tehdäänkin pienen mutkan kautta.

Opettelemista päivä (ja tunti) toisensa perään, mutta veikkaan, että kesän lopulla muistelen lämmöllä ihan jotain muuta kuin sitä, kuinka muruttomana onnistuin keittiötasot pitämään.

Tämän tekstin kirjoittamiseen menikin lopulta ainakin kolme päivää, ja ironisesti kirjoitan näitä viimeisiä sanoja tässä terassilla linnunlaulussa istuskellen koko muun talouden nukkuessa päiväunia. Voin siis hakea täältä blogista myöhemmin myös muistutteen siitä, että näitäkin hetkiä todistettavasti tulee.

Vauvan ja taaperon kanssa liikkeellä

Kiukkuinen taapero hakkaa ulko-ovea ”ULOS ULOS ULOOOS” samalla kun teet viimeisen tsekkauksen hoitolaukkuun: tutti on, tuttipullo on, kahden kokoisia vaippoja on ja on. Ulos astuttaessa kylmä tuuli iskee vasten naamaa – ai saakeli eihän tänään olekaan hellepäivä – äkkiä lisää vaatetta mukaan. Samassa taapero jo juoksee pihatiellä ihmetellen joka ikinen päivä näkemiään autoja. Kannat taaperon autoon ja tarkistat, että kaikki tuplarattaiden osaset ovat matkassa. Ai niin se vauva. Kaukalo autoon. Mies autoon. Jotain täytyi unohtua, mutta mikä hitto se oli? Ai niin, itse olet vielä yövaatteissa, joten ei kun ensimmäiset rievut puolipuhtaan pyykin kasasta päälle ja menoksi. Ja sitten palaat vielä ainakin kolme kertaa hakemaan jotain sisältä samalla, kun takapenkiltä viriävä valitusvirsi ja tuttinsa pudottaneen vauvan itku kiristävät ratin takana jalkaansa naputtavan miehen hermoja siihen malliin, että tiedät pian kuulevasi: ”Oliko niitä taaperon uusia lenkkareita aivan välttämätöntä lähteä katsomaan juuri tänään ja juuri koko revohkan voimin?”. Sitten voidaankin lähteä kiukkuisen stressaantuneissa tunnelmissa kohti keskustaa.

Me asutaan tosiaan noin viiden kilometrin päässä Tampereen keskustasta. Sieltä missä kaikki kivoimmat puistot ja aktiviteetit noin ylipäätään ovat. Vaikka kotipihassa viihdytäänkin, tulee etenkin viikonloppuisin pakattua pesue autoon ja lähdettyä niin sanotusti kylille. Pitkään aikaan ei toki ole ovesta tullut noin vain lähdettyä, mutta nyt vauvan myötä tämä matriisi on harpannut aivan uudelle levelille, vaikka vauva nyt toistaiseksi kulkeekin melkoisen lunkisti matkassa nukkui tai ei. Liikkumisen sovittaminen ajallisesti tapahtuu pääasiassa 1v8kk taaperon päiväagendan mukaisesti: joko aamulla aamupalan ja lounaan välissä (noin 9-11, kun kaikki siirtymiset huomioidaan) tai iltapäivällä päiväunien (12-14) jälkeen. Iltaruoka syödään yleensä viiden maissa, eli iltapäivällä aikaa on hieman enemmän. Iltaruuan jälkeen pysytellään yleensä kotosalla, koska iltapala ja iltatoimet aloitellaan seitsemän pintaan viimeistään. Jotta kapeahkossa aikaikkunassa tapahtuva liikkuminen sujuisi mahdollisimman jouhevasti, on suotavaa, että myös vauva nauttisi ennen lähtöä noin kolmen tunnin välein ottamansa maitoloudauksen. Yleensä myös jompi kumpi, tai parhaassa tapauksessa molemmat, toimittavat suolensa juuri ennen lähtöä, eli vaippasouvi on syytä aloittaa hyvissä ajoin taaperon vastarinta huomioiden. Tulee muistaa myös se, että vastarinta saattaa jatkua aurinkorasvan levitykseen asti, eli oma pukeutuminen tulee suosiolla jätettyä viimeiseksi. Sitten enää lapsosille sopivat tekstiilit niskaan ja säävarauksella loput hoitolaukkuun. Ilmatieteenlaitos taitaa olla vierailluin sivusto puhelimeni selaimessa tällä hetkellä.

Ei täällä nyt aivan kellokortin kanssa kuitenkaan eletä, ja viikoittain tuleekin syötyä jokin ateria muualla kuin kotona, ja näin kesällä uskon niin tapahtuvan useamminkin. Silloin on kylläkin tärkeää olla koko reitti valmiiksi suunniteltuna ruokailupaikkaa myöden – nälän iskiessä ollaan jo tuntuvasti myöhässä, enkä nyt tarkoita itseäni. Välipala on helpointa antaa kahvilassa kuin kahvilassa, mutta nykyään lisääntyvästi nirsoilevan taaperon lämpimästä ruuasta ei tee mieli kauheasti maksaa (tässä yhtenä päivänä söi buffetpöydästä melkein pelkkää purkkiananasta kuuden euron hintaan). K-Marketien salaattibuffetista olenkin reissun päällä ollessa silloin tällöin napannut taaperolle oman rasiallisen niitä juttuja, mitä hän todennäköisimmin syö: kurkkua, tomaattia, makaronia, leipäjuustoa, lihapullia jne. Mahdollisimman siistiä syötävää siis kiitos, bolognesepilttien kanssa sottaaminen jätetään kotiin.

Jos kotiinlähtö tapahtuu ruokailun alla, on kuunneltava tuntosarvet erityisen herkälle viritettynä sitä, kuinka a) väsyneeltä ja b) nälkäiseltä nämä ennustamattomat veljekset vaikuttavat. Vaikka taapero painaisi puistossa kuin duracellpupu, tapahtuu käännös vastakkaiseen suuntaan yleensä nanosekunnissa, ja eiköhän silloin olla yleensä vasta suunnittelemassa kotiinlähtöä. Auton takapenkille kun ei kaukalon ja turvaistuimen väliin aikuista mahdu, on harvinaisen hermoja riipivää kuunnella molempien toisiaan komppaavaa huutoa koko ajomatkan ajan – yleensä kaikki liikennevalot muuttuvat myös juuri meidän kohdallamme punaisiksi. Voi muuten tuntua viisi kilometriä pitkältä matkalta.

Yleisesti ottaen näiden kanssa on kuitenkin mukavaa olla liikenteessä ja se itse tuplilla liikkuminen on jouhevaa. Olettaen tietysti, että kaikki liikkuvat osaset, kuten vaippa-ja nälkätilanne, väsymyksen ja kiukun aste sekä yleinen yllämme leijuva aura ovat kohdillaan. Taapero matkustaa päällimmäisenä ja selostaa tarkasti kaiken näkemänsä ja selvästi nauttii ihmisten ilmoilla olemisesta. Tunnin verran hän jaksaa helposti istuskella rattaissaan, kunhan ympäristö vaihtuu välillä, ja ohikulkijat saavat tällöin yleensä vastaansa iloisen tervehdyksen. Kahviloissa ja ravintoloissa hän viihtyy, kunhan on käsille jotain tekemistä ruuan tai pikkuautojen muodossa. Näin kesällä talvisen haalarisouvin puuttuessa ja taaperon sujuvasti kävellessä (=joka paikkaan juostessa) täytyy myöntää, että on se puistoilukin ihan kivaa. Parasta on tietysti nähdä kuinka innoissaan toinen on, vaikka se tarkoittaisi liukumäessä avustamista välilevyt hoosiannaa huutaen. Lasten välistä vuorovaikutusta ja oman lapsen persoonan kehittymistä on mielestäni huippua seurata sivusta, etenkin näissä puisto-olosuhteissa, kun päiväkotiinkaan ei kärpäseksi kattoon pääse. Vauva onneksi tuntuu myös viihtyvän liikkeessä ja nukahtaa liikkuviin vaunuihin nopeasti. Näin helteillä lähinnä stressaan minä siitä, onko vauvalla liikaa päällä, ja onko vaunukoppa mahdollisimman hyvin ilmastoitu ilman, että aurinko porottaisi tuuletusverkon läpi suoraan pienen päähän.

Muistan kuinka esikoisen kanssa se ensimmäistä kertaa liikkeelle lähteminen tuntui aivan järkyttävän pelottavalta. Ja totta kai, kyseessä oli paitsi tikittävän aikapommin kanssa liikkuminen, sekä ennen kaikkea se oma epävarmuus siellä pommiryhmän johdossa. Räjähdysvaarasta ei ole tokikaan vielä päästy yli eikä ympäri, vaan nyt näitä pommeja on vieläpä kaksi, mutta ehkä tässä on päästy tietynlaiseen aivan sama-mielentilaan sen suhteen, arvioiko joku minua ihmisenä, kun lapseni saa raivarit kesken kauppareissun. Toki vähän häpesin, kun viikonloppuna rantalokaatiomme valittuamme taapero puhkesi järven yli kantautuvaan raivoon ja heittäytyi selälleen nurmikolle – sori vaan kun tulimme pilaamaan seesteisen rantapäivänne. Onneksi ihmisillä on yleensä huumorintajua ja suurin osa hymyileekin hyväntahtoisesti, kun pistää itsekin tilanteen huumoriksi. Ele, jota saatoin aiemmin pitää jonkinlaisena irvailuna.

Viime sunnuntai vietettiin huushollin päiväunien jälkeen menossa aina iltatoimiin saakka ja olipahan ihana päivä! Tallipihan avajaisissa katseltiin heppaa, syötiin jätskiä ja pistäydyttiin pikaisesti leikkimässä puistossa. Sen jälkeen käveltiin Näsinkalliolle juoksentelemaan hieman lisää, ja auringon porottaessa edelleen lämpimänä päätimme pakata iltaruuan mukaan ja lähteä vielä uimarannalla käymään. Taapero paineli veteen muina miehinä ja vauvakin viihtyi varjossa – ainakin sylissä. Monta kiukkuitkua, sopivan vaipanvaihtopaikan etsimistä ja rattaiden kasaamista myöhemmin oli sellainen fiilis, että nämä päivät ovat juuri niitä, joita kesänä muistellaan. Ei sitä, että vauvan ensimmäinen maitosatsi (jonka lämmittämiseksi vielä etuilin kymmenen metriä pitkässä jonossa) valui pullosta vauvan rinnuksille, ja huomasin asian vasta lopuksi (vaihtovaatteiden merkitystä voi tuskin liikaa korostaa!). Ei sitä, että seuraavaa satsia varten etsittiin jo vartin päästä pää hiessä varjoisaa paikkaa isoveljen kirmatessa liian lujaa edellä. Eikä edes sitä, että vauva ei vieläkään ollut tyytyväinen, vaan kakkasi vaippansa täyteen paikassa, jossa ei ollut mitään muuta paikkaa vaihtaa vaippa, kuin keskellä vilkasta puistoa harso nurmikon päälle levitettynä. Tai oikeastaan, saatankin perua sanani heti kättelyssä, koska kyllä näitäkin hetkiä on syytä muistella – ne ovat juuri sitä elämää, jota olen aina toivonutkin eläväni, olkoonkin että tuskanhiki saattaa värittää kuvaa aina silloin tällöin hikikarpalon jos toisenkin verran.

Lopuksi vielä muistiinpano itselle aivan helvetin syvälle kalloon painettavaksi:

  • Älä kerro taaperolle puistosuunnitelmista tai ulosmenosta ylipäätään ennen kuin lähtö on mahdollista toteuttaa viiden minuutin sisällä (sain eräänä päivänä karvaasti tuta sen, etten tiennyt kuinka hyvä muisti Maralla on – käytin päiväunihoukuttimena puistolupausta ja sehän muisti. ”Puistoon” kuului nimittäin pinnasängystä päikkäreiden päätteeksi jo ennen kuin tällä oli silmät edes kunnolla auki.)
  • Jos vauvan syöttö osuu juuri lähdön alle, katso nyt ihmeessä että sekin on tehty ennen kuin närkästynyt isoveli saa slaagin.
  • Pakkaa se saamarin hoitokassi valmiiksi silloin kun rauha on vielä maassa.
  • Laita itsesi valmiiksi silloin kun olet pesueellesi mahdollisimman hyödytön, eli päiväuniaikaan, mikäli korkeammat voimat sallivat sellaisen autuuden tapahtua, että molemmat nukkuvat samaan aikaan.
  • Tarkista nyt vielä kerran, että siellä hoitokassin uumenissa tosiaan on niitä molempia vaippoja. Nimimerkillä meinasin joutua pukemaan kolmeviikkoiselle viikonloppuna vitoskoon Liberot, kun kakka yllätti kesken puistoilun. Onneksi siellä pohjalla oli vielä yksi pikkuruinen vaippa. Muista myös kurkata niihin vaippoihin jo ennen lähtöä, ettei tarvitse selvittää kakkakatastrofia heti ensimmäisenä ihmisten ilmoilla.
  • Tarkista se ulkolämpötila ja pakkaa silti vaihtoehtoja mukaan. Muista lotrata aurinkovoiteella silloin, kun taapero pysyy vielä kohtuullisen säyseästi paikoillaan.
  • Muista huumori. Suurin osa vastaantulevista haasteista on selätettävissä sen avulla.