Oma aika – kuinka vaikeaa muka voi olla irrottaa tunti itselleen?

Esikoisen vauvavuosi 2019-2020 piti sisällään koronapandemian alun, ja olimme ison osan tuosta ajasta mieheni kanssa molemmat kotona. Siis kaksi aikuista yhtä vaippapöksyä varten, aikamoinen hoitajamitoitus silloin olikin. Nyt vaippapöksyjä on kaksi, ja minua edelleen päivisin vain yksi, vaikka kuinka kädet rakoilla hieron Pentikin pöytälamppuamme lampunhengen toivossa. Päivät viuhuvat ohi, ja aina tuntuu siltä, että on jo torstai, ja joka viikon lopulla tajuan, että ei perkele, taaskaan ei tullut otettua sitä aikaa itselleen.

(Oman ajan käsitettä on pohdiskeltu blogissani aiemminkin täällä ja täällä )

Kuopus syntyi toukokuussa, eli kahden lapsen kanssa on ehditty viettää arkea nyt kuutisen kuukautta. Ensimmäiset viisi näistä olivat todella helppoja, kaikenmaailman hulinat ja mustasukkaisuuden mukaan lukien. Olin jopa vähän yllättynyt, miten helpolla olimme päässeetkään. Olisi pitänyt muistaa, että tyyntä se on aina myrskyn edellä, nimittäin sitten tuli lokakuu, vauva alkoi heräillä öisin, taaperosta tuli uhmaikäinen ja kaiken kukkuraksi hän ilmeisesti päätti, että päiväunet ovat nyt passé. Silloin se lävähti päin naamaa, todellisuus siitä, kuinka raskasta tämä touhu voi nimittäin olla. Tässä on nyt reilun kuukauden päivät menty aivan olemattomilla yöunilla ja siihen päälle tehty 13-14 tuntista päivää lasten kanssa. Vauvan kanssa valvomiset olivat ihan ok siihen asti, kun sai nukkua itsekin päiväunet taaperon päikkäriaikaan, mutta se onkin enää muisto vain se. On täytynyt pusertaa kyllä aika monena päivänä, että on jaksanut pitää kaikista mahdollisista rutiineista kiinni, etenkin nyt, kun vauvakin syö sen neljä kertaa päivässä, niin tuntuu ettei tässä muuta tehdä kuin ulkoilla, vaihdeta jonkun vaippaa, syödä, valmistella seuraavaa ruokaa tai nukuteta jotakuta. 😀 Iltaisin täällä yleensä nukutaan noin klo 21 viimeistään (viime aikoina todella vaihdellen, koska sängyn laidan yli kiipeilevän taaperon kanssa täytyy istua siihen saakka, kunnes nukahtaa), mutta sen jälkeen harvoin saan mitään sen ihmeempää tehtyä, ja tuleekin vain loikoiltua sohvalla. Oma aika olisi hyvä ottaa siis silloin alkuillasta meillä, kun energiaa vielä hiukan olisi. Onneksi pyrin sentään kaikki kotihommat saattamaan loppuun lasten nukkumaanmenoon mennessä, koska se tästä nyt vielä puuttuisi, että sen jälkeen täytyisi alkaa heiluttamaan luuttua!

Viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin poikki, etten ole todellakaan jaksanut edes miettiä sitä omaa aikaa, vaikka juuri nyt se olisi kaiketi kaikkein tärkeintä. Ongelma ei ole siinä, ettenkö keksisi tekemistä, päinvastoin! Puhelimeni to do-sovelluksessa on projektia toisen perään, lehtikorissa vino pino lukemattomia lehtiä ja jonossa ainakin kymmenen tv-sarjaa, jotka on pitänyt aloittaa. Mutta kun ei ehdi – tai ainakin siltä se tuntuu. Ennen esikoisen äitiyslomaa hieman jännitin sitä, miten saisin aikani kulumaan sikäli, kun aikuisiällä minulla ei juurikaan ole ollut sen kummempia harrastuksia. En oikeastaan käsitä, miten sain aikani kulumaan ennen lapsia ja miljoonaa tekemätöntä asiaa. Silloin joskus ajattelin, että minulle käy kuin työnarkomaanille eläkkeelle jäädessään – jäisin tyhjän päälle. Kummasti sitä esikoisen vauvavuoden aikana kiinnostus heräsi montaakin eri asiaa kohtaan ja tähän myötävaikutti varmastikin se, että olimme muuttaneet rivariin isolla pihalla ja ylipäätään se, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ehdin hiukan vetää happea ja miettiä, mitä sitä oikein haluaisin vapaa-ajallani tehdä. Esikoisen vauvavuosi tekikin henkiselle hyvinvoinnilleni todella hyvää.

Jotta siis saisin pidettyä edes pienet rippeet tästä hyvinvoinnistani, olisi nyt varmaan korkea aika panostaa siihen omaan aikaan tämänkin vauvavuoden aikana. Päivisin siitä ei varmaankaan kannata edes haaveilla, mutta tieto siitä, että edes parina iltana viikossa olisi se tunti pari aikaa tehdä mitä ikinä huvittaa, auttaisi varmasti jaksamaan nuo päivätkin paremmin. Jotenkin siinä, kun mieheni tulee kotiin tai laskeutuu yläkerrasta opiskelemasta, ja olemme koko perhe taas koolla, on vaikea irrottautua puuhastelemaan omiaan. Nautin niin paljon koko perheen kanssa vietetystä ajasta, että välillä sitä omaa aikaa ei siksikään halua. Toisaalta muutaman kerran, kun olen kiivennyt yläkertaan lapsiportin suomaan ylelliseen rauhaan ja vaikkapa joogannut, olen palannut takaisin innosta hihkuen ja huomattavasti energisempänä vastaanottamaan iltatoimien aikaansaamaa kaaosta. Pitäisi vaan osata pitää näistä hetkistä kiinni.

Taannoin sovimmekin mieheni kanssa, että joka sunnuntai merkkaisimme yhteisesti ylös tulevan viikon menot, sekä molemmille sen pari tuntia sitä omaa aikaa viikkoon. Sen saisi käyttää ihan miten haluaisi, nukkuen, makuuhuoneessa puhelinta selaten tai ihan miten vaan. Kunhan sen käyttäisi. Itse koen tosi hankalaksi välillä sen oman ajan ottamisen siksikin, että tiedän miten rankkaa näiden vaippasankareiden kanssa voi olla, eikä sekään ole kovin rentouttavaa selata puhelinta viereisessä huoneessa, kun kuulee toisen hyssyttelevän toisella kädellä karjuvaa vauvaa ja samalla komentavan taaperoa pois pahanteosta. Mutta silti, pitäisi vain käyttää se aika siltikin, koska tiedämme molemmat, että toinen pärjää sen tunnin pari vallan mainiosti, ja välillä on jopa turhaa, että siinä on kaksi aikuista polttamassa päreitään, kun toinen voisi hyvin vetää henkeä toisaalla ja palata sitten johtamaan sirkusta uusin energioin.

Jatkossa siis oma aika tulee pakolliseksi tässä huushollissa. Aiempi systeemi oli hyvä sikäli, että kalenteriin merkittynä se toteutuu varmemmin, ja toisaalta ainakin itseäni helpottaa, kun voin ennakoida noilta illoilta vaikka ruuanlaittoa johonkin suuntaan, tai vaikka sopia leikkitreffejä / kyläilyä illallekin. Myös ympäröivästä härdellistä irtaantumista voisi helpottaa se, että se vahtivuorossa oleva lähtisikin lasten kanssa ulkoilemaan ja saisi itse jäädä sisälle nauttimaan hiljaisuudesta.

Mitä minä sitten tekisin:

  • Joogaisin (viideltä alkaa olla jo pimeää, enkä nyt äkkiseltään keksi rentouttavampaa kuin joogata yläkerran kattoikkunoiden alla kynttilänvalossa)
  • Venyttelisin
  • Kävisin vielä viimeiset sienireissut ja sen jälkeen ihan vain kävelemässä lähimetsässä
  • Sopisin ystäväni kanssa sauna-ja avantotreffit
  • Kävisin yksin kävelyllä ilman 30kg painavia tuplarattaita
  • Alkaisin viimein maalata yhtä varastossa odottavaa vitriiniä
  • Tekisin joulukortit valmiiksi
  • Lukisin ne kymmenet lehdet glögilasin kera
  • Nukkuisin
  • Kävisin kaupungilla kahvilla yksin, ja nauttisin jonkun överin makukahvin kermavaahdolla ulkona kulkevia ihmisiä katsellen
  • Kirjoittaisin paljon enemmän ja kävisin kävelyllä vain ja ainoastaan ottaakseni kuvia
  • Viimeistelisin pari maalausprojektia sisällä
  • Lukisin kirjaa, kesken ovat muun muassa Lucinda Rileyt, Kotiopettajattaren romaani, Myrskyluodon Maija ja vaatimattomasti vajaa tuhatsivuinen Maailman taiteen historia.

Siinäpä sitä tekemistä nyt ainakin loppuvuodelle olisi, nyt vain itseä niskasta kiinni ja toteuttamaan. Monesti sen oman ajan ollessa (omasta syystänikin) kortilla, koen vaikeaksi sitten oikean hetken koittaessa valita, mitä tekisin, ja monesti en saakaan aikaan yhtään mitään. Tämä on toki myös hyväksyttävää, ja mielestäni tärkeää, että sen oman ajan voi tosiaan käyttää joskus vain ihan somettaen, mutta ehkäpä tuo valinnanvaikeus helpottaisi, kun se oma aika olisi säännöllistä.

Katsotaan parin kuukauden päästä, onko tämä onnistunut, ja mitkä ovat fiilikset sitten!

Miten te pidätte huolta omasta ajasta ja omasta jaksamisesta?

Meidän arkipäivä rutiinista toiseen (ja 4kk vauvan päivärytmi)

Lapsiarki on kiireistä, ja liikkuvia osasia on enemmän kuin tuhannen palan palapelissä. Kukaan, kuka asiaan etsii helpotusta vaikkapa netin syövereistä, ei voi olla törmäämättä yhteen sanaan: rutiinit. Enkä voi minäkään olla toistamatta: TÄMÄ X 1000. Rutiinit luovat rungon päivään, luonnollisesti, ja niistä hyötyvät kaikki. Rutiinit tuovat niin pienelle vauvalle, kuin uhmaikää lähestyvälle taaperollekin turvaa, mutta myös meille aikuisille. Kammoan tilanteita, joissa en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikka väliin tuntuukin, että päivät eivät ajoittain muuta olekaan, kuin sarja ennakoimattomia flippaamisia ja eritekatastrofeja toisensa perään, on kaiken tämän keskellä helpottavaa tietää, että ainakin tietyllä kellonlyömällä yritetään tehdä jotain tuttua ja turvallista.

Meidän arkemme rytmittyy pitkälti ruokailujen ja ulkoilun ympärille, mutta kyllähän me nyt muutakin tehdään. Miten meidän arkipäivämme sitten oikein kuluvat?

Aamutoimet

Sängystä noustaan yleensä seitsemän maissa, vauva usein tässä kohtaa vielä hetken nukkuu. Isken taaperolle hammaspesun jälkeen banaanin kouraan, jotta malttaa odottaa aamupuuroa, ja kiskaisen itse kupin kraanavedellä jäähdytettyä kahvia puuronkeiton lomassa. Jos vauva nukkuu edelleen, laitan yleensä itseni valmiiksi päivää varten ja katson valmiiksi kaiken uloslähtöä ajatellen (jos olen ollut oikein reipas, olen kasannut kaiken sukista kypärämyssyihin valmiiksi sisällä oleviin vaunuihin). Vauva heräilee 7-8 välillä, riippuen yöheräämisistä ja tähtien asennosta. Aamumaito, vaipanvaihto ja päivävaatteet päälle. Helpompaa, kun jo kaksi kolmesta on tässä kohtaa puettu.

Aamupuuro syödään noin kahdeksalta ja ulos lähdetään viimeistään puoli kymmeneltä. Kuten edellisestä postauksestani käy ilmi, on tuo aivan viimeinen ajankohta poistua huushollista ilman henkisiä vammoja. Aamiaisen ja uloslähdön väliin sijoittuvat ne yleisimmät hetket, jolloin päädyn kyseenalaistamaan taaperon kotonaolon päiväkodin sijaan, mutta kyllä me aina sinne ulos jotenkuten selviämme. Vauva alkaa hankkiutua ensimmäisille unilleen yhdeksän maissa, joten hänet puetaan täyteen ulkoiluvalmiuteen ensimmäisenä ja nukutetaan suoraan vaunuihin jo sisällä. Nyt kun kelit ovat viilenneet, on kaikkein helpointa pistää vauva sisävaatteissa auki olevaan toppapussiin (tai kevytlämpöpussiin ulkolämpötilasta riippuen) ja uloslähdön koittaessa pukea vain pipo ja vetää pussin vetskari kiinni. Tällä on nyt vältytty siltä, että vauva huutaa pää punaisena kuumissaan.

Ulkoilua

Aamupäivällä siis joko ulkoillaan lähistöllä kävellen, puistoillen tai taloyhtiön hiekkalaatikolla hengaillen (kymmenen pistettä sille, kenen idea tämä alunperin on ollut!). Tästä lähistöltä löytyy pari pientä peruspuistoa ja niiden lisäksi taapero tykkää tosiaan ihan vain kävelläkin. Useimmiten toki kävellään mahdollisimman kauas ilman tuplarattaiden ratasosaa ja pyydetään sitten päästä sylkkyyn jatkamaan matkaa. Taapero nauttii myös hirveästi metsässä olemisesta, joskin vaunuissa reissaava vauva tätä hieman rajoittaa. Kantoreppu pitäisi ottaa kyllä oikeasti käyttöön, nimittäin tässä parinsadan metrin säteellä olisi enemmänkin metsää koluttavaksi.

Pieniä menoja arjen keskellä

Viikonpäiville on pikkuhiljaa alkanut muodostua rutiineja muutenkin, ja tykkään siitä, että ainakin parille päivälle viikosta on jotain menoa, olkoonkin sitten tismalleen samanlaista menoa joka viikko. Keskiviikkoaamuisin käydään yleensä sisäleikkipaikassa vaihtelun vuoksi (edelleen vahva suositus ilman sidonnaisuuksia Koivistonkylän Prisman yhteydessä olevalle Lastenkuplalle). Hoplop oli kovassa kulutuksessa kesällä, mutta taaperon täytettyä kaksi, ei tuo suolainen sisäänpääsymaksu enää taida olla sen väärti. Perjantaisin kävimme pari kertaa muskarissa, mutta siitä ei tullut kertakaikkiaan yhtään mitään, joten sen lopetimme – olen todennut, että kaikenlaista kokeilemme, mutta mitään emme väkipakolla jatka. Tampereella perhekerhojen ja vastaavien tarjonta on myös todella laaja, ja ajatuksissa onkin pistäytyä sellaisessa tässä joku päivä, usein näissä on jokin ohjattu leikki-, musiikki- tai askartelutuokio ja lähinnä niitä silmällä pitäen kiinnostaisi mennä. Joskus myös saamme seuraa puistoon tai leikkipaikalle, tai käymme kyläilemässä. Vauva nukkuu yleensä välin 9-11 ja noin kello 11 syödään lounas. Leikkipaikkapäivinä se syödään Prisman ravintolassa, ja jos olisi varaa, söisin joka ikinen päivä noutopöydästä, koska yllättävää kyllä, niistä taaperokin syö kaikkein parhaiten.

Kotilounaspäivinä ruuan on ihan ehdottomasti oltava edellisenä päivänä tehtyä tai sitten kalapuikko-osastoa, koska aamulla ei kerta kaikkiaan ehdi tehdä yhtään mitään. Myös Pilttien olemassa olon olen jostain syystä unohtanut – täytyykin napata muutama purkki taas varalle niitä kertoja varten, kun kokkitaitoni eivät saakaan tunnustusta juniorituolista käsin.

Päiväunille valmistautumista

11.30 – 13 hengaillaan sisällä, taapero yleensä onneksi ulkoilun nujertamana itsekseen leikkien ja minä vauvaa viihdytellen. Välillä katsotaan etämuskaria, tehdään palapelejä, rakennellaan legoilla, tai sitten ihan vaan pötkötellään porukalla olohuoneen lattialla. Taapero on alkanut kiinnostua vauvasta ja tulee mielellään lattialle makoilemaan viereen. Niin hellyyttävää kuin se onkin, saa tuossa hommassa olla kaiken aikaa aistit äärimmilleen viritettyinä ja ajatus yhden askeleen reaaliaikaa edellä. Oikeastaan kahden alle kolmevuotiaan kanssa arjesta selviytyminen pitäisi mielestäni suoraan hyväksilukea osaksi vaikkapa lennonjohtajan, tai muun vastaavan ultimaattista keskittymiskykyä, usean asian samaan aikaan havainnointia ja ennakointitaitoa vaativan ammatin tutkintoa. Lääkärin ammatissa olen tottunut tietynlaiseen paineensietoon, nopeisiin päätöksiin ja epävarmuuden sietämiseen, mutta ai jumaliste kun sekään ei tunnu välillä olevan mitään tämän sirkuksen rinnalla.

Päiväunet – hetkinen täysin omaa aikaa tai pahimmillaan kaikkea muuta

Kello 13 aloitetaan jokapäiväinen kissanhännänveto aiheesta nukutaanko vaiko eikö. Suurimpana osana päivistä taaperon päiväunet saadaan alkamaan kohtuullisella vaivannäöllä, mutta joskus toki vietän päivän odotetuimman taukoni repimällä peliverkkareitani atomeiksi. Kyllä muuten suorastaan vituttaa silloin, kun edelliseen kuuteen tuntiin et ole saanut istua edes vessassa rauhassa. Viime päivinä molemmat ovat kuin ihmeen kaupalla nukkuneet samaan aikaan, ja olen saanut sen pari tuntia aivan omaa aikaa askarteluprojekteja edistäen ja Maajussille Morsianta tuijotellen. Päätin, että tuona aikana en todellakaan tee kotitöitä, vaan pyhitän ajan tasan sille, mikä kulloinkin eniten nappaa. Joskus nukun päiväunet vauva kainalossa, mutta vieläkin enemmän väsymyksestä huolimatta tuntuu akkuja lataavan se, että saan puuhastella omiani hiljaisessa kämpässä hetkisen. Ennen päikkäriaikaa teen yleensä hyvin suurpiirteisen pikasiivouksen, koska en pysty rentoutumaan aivan hirveässä kaaoksessa ja koen, että iltapäiväpuolisko on kivempi aloittaa siistissä ympäristössä. Olen kuitenkin höllännyt siisteyskriteerieni suhteen hirveästi, koska sotkua tulee sitä mukaa, mitä sitä siivoaa. Aamupäivän kaaoksessa esimerkiksi annan taaperon usein rauhassa repiä kirjat makuuhuoneen hyllystä ja likapyykit korista – siten saan edes yhden asian tehtyä loppuun. Kaikenlaista sitä oppiikin ihminen sietämään, kun on uhmaikää lähentelevän ihmisen kanssa tekemisissä. En edes uskalla kuvitella elämääni huomista pidemmälle.

Sisällä puuhailua

Molemmat nukkuvat suunnilleen 13-15, ja sen jälkeen on aika ensinnäkin juoda iso kuppi kahvia, ja toiseksi lykätä nanosekunnissa välipalalautanen taaperon nenän eteen. Puoli neljän maissa usein joko ulkoilemme yleensä toisen kerran tai vaihtoehtoisesti touhuilemme jotain sisällä. Emme kylläkään enää sormiväreillä, siitä piti viimeviikkoinen kokeilu huolen, kun taapero kaapi kaikki väripurkit tyhjiksi ja maalasi niillä lähinnä itsensä. Kaiken kruunasi se, että vauva heräsi julmettuun nälkään juuri silloin, kun olin roudaamassa sormivärihunnulla kuorrutettua taaperoa suihkuun (jokainen joka noiden itse saatanan keksintöjen kanssa on touhunnut tietänee, ettei kyseessä ole mikään pikapesu). Viime viikolla kaivoimme esiin myös muovailuvahaa ja vahaliituja. Muovailuvaha lähinnä murustellaan pienen pieniksi paloiksi ja heitellään lattialle, ellei sitten vaihtoehtoisesti yritetä syödä sitä. Kovin vähän tuo jaksaa vielä tällaiseen keskittyä, mutta hiljalleen. Joulukortteja varten ajattelin tässä lähiaikoina tehdä kookoskermasta ja elintarvikeväreistä syötäviä sormimaaleja – olisi ainakin yksi stressitekijä siinäkin touhussa vähemmän. Yksi yhteinen suosikki on tosiaan myös kotimuskari, jossa istutaan telkkarin edessä viltillä muutaman soittimen kera ja katsellaan joko oikeaa etämuskaria, Kielinupun videoita tai Pikku Kakkosen lastenkonsertteja. Tästä tuo taapero tuntuu tykkäävän, kun lähes joka päivä ilmoittaa: ”laitetaan mukkaria, äiti laittaa viltin” 😀 Muskarihomma on sikälikin kiva, että siinä saa huomioitua samalla hyvin myös vauvaa. Välillä toki vaan hengailemme taapero omissa leikeissään ja minä vauvan kanssa leikkimatolla tai missä milloinkin ja myös ruuanlaitto tapahtuu näiden tuntien aikana.

Koko perhe koolla

Tällä hetkellä mieheni opiskelee ja tekee töitä 50-50 ja molemmissa tapauksissa hänen päivänsä päättyy yleensä siinä neljän maissa. Vauva ottaa yleensä kolmannet unensa noin 16.30 – 17.30 jälleen moninaisten algoritmien lopputulemana.

Viiden tienoilla syödään iltaruoka, leikitään sisällä, hoidetaan kotiaskareita (mitä nyt jatkuvilta ”äiti, viittiksää tulla!?” – käskytyksiltä ehditään). Torstaisin ruoka on vasta tosin lähempänä kuutta, koska silloin käydään ohjatussa temppukoulussa tuolla Lastenkuplassa. Ollaan pidetty tärkeänä sitä, että päivällinen syötäisiin yhdessä pöydän ääressä, ja nyt kun syömme kaikki pääsääntöisesti samaa ruokaa, tuntuu tämä parhaalta tavalta pitää huoli myös omasta ravitsemuksesta. Kasviksiakin on yksinkertaisesti pakko syödä, jos meinaa opettaa lapsen niitä syömään. Olen huomannut, että taaperon ruokarytmiä mukaillessa omakin energiataso pysyy parempana sen sijaan, että skippaisi aterioita ja korvailisi niitä juotavilla jogurteilla, kuten tein pari ensimmäistä kuukautta vauvan saavuttua taloon.

Ruuan jälkeen aloittelemme pikku hiljaa iltatoimia (=uskallan jo hieman tuulettaa sitä, että tästäkin päivästä selvittiin, ja mikä parasta, enää pari tuntia ja lapset menevät yöunille!) Kuuden maissa marssimme kylpyhuoneeseen pesulle kuin ankat. Yleensä toinen meistä seisoo suihkussa ensin liukuestematon päällä taaperon suihkutellen ja sitten veden alle pääsee vauva. Huomattavasti helpompaa kuin kylvetys, jota emme ole tainneet tehdä kuin pari kertaa. Tämän jälkeen toinen meistä siirtyy nukuttamaan vauvaa (=yökkäri päälle ja unipussiin iltamaidolle, jonka jälkeen omaan sänkyyn nukkumaan usein kainalon kautta), ja toinen valmistelee taaperoa iltapalalle. Seitsemältä iltapala on yleensä pöydässä, ja melkein aina syömme senkin porukalla. Iltapalassa omalla kohdallani kiteytyy jotenkin se arjen kotoisuus, kun kaikki istuvat suihkunraikkaina yövaatteissa pöydän ääressä ja rauha alkaa hiljalleen laskeutua huusholliin. Muistan aina, kun rakastin lapsuudenystäväni kotona sitä, että siellä oli niin ihana syödä aina iltapalaa yhdessä, ja varmaan siitä alkaen olen odottanut, että pääsisin toteuttamaan samaa arkisen ihanaa rutiinia omassa perheessäni. Parasta! Iltapalan jälkeen toimitellaan hammaspesut ja napataan vitamiinit, hetki rauhallista leikkiä väsymysasteesta riippuen, iltasatu ja unille. Tuo viimeinen tunti ennen taaperon nukkumaanmenoa on sikäli kiva, että silloin yleensä ehdimme molemmat antaa esikoiselle huomiota samaan aikaan. Perjantaisin käydään saunassa ja parina perjantaina ollaan katettu iltapala ruokapöydän sijaan lattialle piknik-tyyliin. Sunnuntaina päätettiin korvata välipala itse tehdyillä poppareilla ja katseltiin porukalla Leo Kuormuria isossa sängyssä, eli meidän parisängyssämme. Kolmisin vietetty aika tuntuu ehdottoman tärkeältä nyt, kun taapero saa taistella huomiosta päivät pitkät vauvan kanssa.

Iltasadun jälkeen laulelen pari laulua ja saatan hetken jutustella taaperon kanssa päivästä ja siitä mitä seuraavana päivänä tehtäisiin. Kahdeksan maissa aloitetaan puolisen tuntia kestävä äiti silittää/äiti laulaa/äiti anna vettä-rumba ja poisheiteltyjen peittojen ja tyynyjen palauttaminen takaisin sänkyyn. Noin 20.30 talo hiljenee ja se kuuluisa oma aika alkaa. Kotityöt pyrin tekemään päivän mittaan, jotta tämä ilta todellakin olisi sitä omaa aikaa. Tämä onkin sikäli haaste, että haluaisin myös aidosti olla lasten kanssa ja leikkiä tai olla ihan vaan ilman, että suihkin kaiken aikaa kotityöstä toiseen. Koska kaikkea ei ole mahdollista saada, päivästä riippuen siedän joko kaaosta tai syyllisyydentunnetta.

Vauvan (4.5kk) päivärytmi vielä kokonaisuudessaan:

  • 07-08 herätys, vaipanvaihto, maito ja vaatteet päälle
  • 09-11 ensimmäiset päiväunet
  • 11 maito, lattialla pötköttelyä, sitterissä hengailua ynnä muuta kiireisen pikkuvauvan arkeen kuuluvaa
  • 13 toiset päiväunet
  • 15 maito, seurustelua, kotitöiden työnjohtoa
  • 16.30 – 17.30 vielä yhdet tirsat, päivällisseurueen töllistelyä sitteristä
  • 18 suihkuun, yöhaalari ja unipussi päälle, iltamaito ja viimeistään kello 19 kohti höyhensaaria
  • 23, 03 ja 06 maitotreffit

Vauva on tosi leppoisa tapaus, juo maitoa noin 120ml kerrallaan 3-4h välein, nukkuu päiväunensa vaunuissa joko liikkeessä, sisällä tai terassilla ja muun ajan seurailee mielenkiinnolla tapahtumia tai touhuilee itsekseen hämmentävänkin pitkiä aikoja leikkimatolla tai lelukaaren alla. Maistelee hiukan kiinteitä (teelusikallisissa mennään vielä, tähän mennessä on maisteltu porkkanaa, maissia, päärynää, banaania ja maistelututista mustikkaa). Yllättäen toisen lapsen kohdalla ei vaan saa aikaiseksi noiden kiinteiden kanssa 😀 Hyvä kun edes joka päivä muistan jotain antaa! Ei sillä, ei tässä mikään kiire tunnu olevankaan, kun vauvakin kolaa suurimman osan vielä suustaan pihalle. Vauvan nukutus on joinain päivinä kuin lasten leikkiä, joinain karmea via dolorosa, mutta viimeistään klo 20 hän on yleensä unessa, ja harvemmin siitä heräilee, paitsi kuin taikaiskusta noina luetteleminani aikoina. Yöllä hän pääsääntöisesti nukahtaa hyvin takaisin omaan sänkyynsä, joskus nappaan viimeisen syötön jälkeen kainaloon jatkamaan unia. Tämänkin vauvan kanssa meillä on käynyt mieletön tuuri, todella helppo tapaus, ja kuvitteellinen hattuni nousee jälleen hyvin korkealle koliikkivauvojen vanhempia arvostamaan. En voi edes kuvitella.

Tällaista tämä meidän arki pääpiirteissään on. Hyvin samanlaista päivästä toiseen, mutta toisaalta jokainen päivä on erilainen. Persoonakysymyksiä varmaan pitkälti, kun itse koen tästä kurinalaisten rutiinien orjana elämisestä nauttivani, mutta voin hyvin kuvitella ettei tämä kaikkien kohdalla päde. Kuulisinkin mielelläni kokemuksia aiheesta, tuntuvatko lapsiarjen rutiinit ja rytmi lähinnä kahleilta, vai nautitko itsekin rutinoidusta arjesta?